Soolon jälkeen pitää taputtaa – Uskotoivorakkaus

Soolon jälkeen pitää taputtaa

Mikko Saari

Maamme ylittämätön musiikkikavalkadikeskittymä Pori Jazz loisti tänä vuonna erityiszeniitissä tarjonnallaan. Häkellyttävän monipuolisen kirjon tarjonnut festivaali tyydytti nostalgianälkää, toi esiin tuoreita kiinnostavia tekijöitä ja sai miettimään taiteen tehtävää ja sen eksistenssiä.

Torstai

 

Monipuolisen rumpalin, Jaska Lukkarisen Trio toimi lähinnä ensimmäisten festivaalivieraiden sisääntulomusiikkina. Rauhallisesti sisään soljuva, vielä hyvin harvalukuinen festarikansa tutustui paikkoihin ja etsi mahdollista piknik-spottiansa. Jokilavan annin startannut vanha tuttu Joose Keskitalo sai sen sijaan jo useamman uteliaan huomion. Mahtavasti nimetty taustayhtye The Mystic Revelation of Teppo Repo soittaa myös Joosen viimeisimmällä levyllä, Julius Caesarin anatomialla, jonka antia yhtyeen setissä oli leijonanosa. Reipastempoinen Pian kaikki vaikeudet -kappale toimi oivallisena alotuskappaleena. Yhtyeen sointi oli pelkistetty, mutta saumattoman svengaava, kaikki osaset keskenään luonnollisesti sulattava. Tärkeä osa bändin sointia oli monimaakari Otto Eskelisellä, joka operoi mutkattomasti bandoneonin ja puhallinsoitinten välillä. Uusin levy sisältää kaikuja vanhasta suomi-iskelmästä, sanoisinko kaurismäkeläiseen malliin. Joose alleviivasti yhtyeensä hienoista ulkopuolisuutta esitellessään kappaleen Sankarit, jossa tavallisten resupekkojen pitää väistyä yöhön juhlittujen hahmojen tieltä. Ironisen tilannesopivaa.

Joose Keskitalo. Kuva: Tomi Palsa

Joose Keskitalo. Kuva: Tomi Palsa

Yhdysvaltalaisartisti Fantastic Negrito vakuutti päälavalla huimien vokaalitaitojensa avuin. Raa’asta poljennosta himmailevaan soul-osastoon määräietoisesti kuljeskellut yhtyeensä rymisteli ja hissutteli vuoron perään seuraten karismaattista ja selkeästi spirituaalista Negritoa. Takavuotinen kolmen viikon koomaan johtanut autokolari oli miehen musiikilliselle uralle vavahduttava käännekohta, vaan myönteisessä mielessä. Yksittäisestä tapahtumasta, kuoleman läheisyyden kohtaamisesta riittänee ammennettavaa koko uralle. Mikäs siinä, jos todellisesta draamasta syntynyt taide on näin vakuuttavaa. Negriton setti kaatoi Kirjurinluodon yleisölle aimo annoksen taistelutahtoa mittelöön nimeltä elämä.

Fantastic Negrito. Kuva: Vessi Hämäläinen

Fantastic Negrito. Kuva: Vessi Hämäläinen

Woodstock-legendojen leppoisa setti tuli sangen oikeaan aikaan. Canned Heatin pappojen leppoisa, vaan särmästi vedetty luento bluesboogiesta herätti paitsi hymynkareen kasvoille, myös liikuttavia nostalgian tunteita. Kun keikka lähti kulkemaan On The Road Again -klassikolla, tuntui kuin universumin kaikki palaset olisivat hetken kohdillaan. Mainittua amerikkalaisfestivaalia muisteltiin toisen tunnussävelmän, Going Up The Countryn avuin. Rauhan ja rakkauden perussanomaa julistettiin niin lyriikoin kuin hauskoin välispiikein. Yhtye viettää 51. toimintavuottaan eikä lopettaminen tunnu kuuluvan herrojen suunnitelmiin. Boogiella jaksaa, mahtavia miehiä.

Canned Heat. Kuva: Vessi Hämäläinen

Canned Heat. Kuva: Vessi Hämäläinen

Kun Tuomari Nurmio on läsnä, mikään ei voi mennä pieleen. Suomalaisen musiikin merkittävimpiin hahmoihin lukeutuva Dumari oli liikkeellä ”Tuomarista Dumariin” -teemalla. Setti oli kronologisesti kulkeva, lähtien Malmivaaran virrestä Kurja matkamies maan (jonka lyriikkaa Nurmio on tosin karhentanut itselleen sopivammaksi) ja ensimmäisten levyjensä tunnelmista aina uusimpaan, Dumarillumarei-albumin materiaaliin. Nurmion teksteissä käsitellään kuolemaa, iankaikkisuutta ja elämän kummallisuuksien puntarointia isolla kädellä. Välillä Paavi dokaa Roskapankissa. Mikäs sen Jeesuksen homma ja rooli nyt olikaan, otsakurtistellaan useammassakin tekstissä. Ja välillä dallaillaan Kallion katuja. Niinkuin jokainen meistä.

Dumari. Kuva: Riikka Vaahtera

Dumari. Kuva: Riikka Vaahtera

Chicagolainen Wilco on yhtye, johon tutustuminen vaatii muutakin kuin pinnallisen Spotify-kurssin. Mutta kun bändiä ennalta tuntematon utelias meni avoimin mielin tutustumaan lähelle lavaa, siihen sitten jäätiinkin kuin nailuttuna koko kahden tunnin ajaksi. Bändi, joka pikaisella tutustumisella vaikutti leppoisalta americana-orkesterilta Jayhawksin ja Pocon tyyliin, näytti keikalla hämmentävän persoonalliset kyntensä.  Nallekarhumainen solisti Jeff Tweedy omaa mielenkiintoisen karisman ja hänen laulamat aiheensa eivät ole ihan tavisrehua. Yhtye laulaa tavallisista, käsitettävistä asioista, mutta kovin omalla tavallaan, mielenkiintoisten kuvakulmien kautta. Ja Wilco on Bändi, kokonaisuus. Vuosien yhteissoitto on hionut soittimiensa taitajista kuin luovan tilataideteoksen tekijöitä. Erityisesti hämmästelin kitaristi Nels Clinen ja kuulemma kohta Suomeen muuttavan rumpalin Glenn Kotchen välillä äärihurjisteluksi äityvää vimmailua, kunnes oli taas aika herkistyä. Bändi voi kuljettaa kuulijan yhden kappaleen sisällä helposti tunnetilasta toiseen kuin salakavalasti, mutta johdonmukaisesti. Wilcoa leimaa tietty mystisyys, yhtyeen summan osat ovat erikoisesti määriteltävissä. Lopputulos on kuitenkin kiehtovuudessaan mittaamaton.

Wilcon Jeff Tweedy. Kuva: Samuli Pentti

Wilcon Jeff Tweedy. Kuva: Samuli Pentti

Kun maestro Brian Wilson talutettiin harmaassa hupparissaan istumaan koskettimien taakse kansan hurratessa, oli ilmassa jännitystä. Kaikki tiesivät, mitä tuleman pitäisi, mutta miten? Miehen taustalla soiva yhtye poisti aika pian tietyt jännitteet, se soi monipuolisesti ja kirkkaasti, tuoden esiin Beach Boysien levytysten rikkaat sovitukset. Perkussioiden nyassit ja monipuoliset lauluharmoniat tuotettiin ilmoille näennäisen vaivatta, yllättävän kompaktin ja multi-instrumentalisteja sisältävän yhtyeen avuin. Wilsonin itsensä lauluääni oli asiansa klaaraava, vaikkakin odotetun patinoitunut. Yhtyetoverinsa klaarasivat korkeimmat osuudet, antaen maestrolle tuon tuosta sopivan tuokion olla esillä. Wilsonin olemus oli hauras, mutta läsnäoleva. Ei voinut välttyä ajatukselta, että tässä ollaan nyt bongaamassa tekijää itseään ja hänelle antaisi anteeksi, vaikka ei lavalla pukahtaisikaan. Mutta 75-vuotias säveltäjä- ja sovittajanero lauloi miten kykeni, jutteli muutaman mukavan kommentin ja minä näin yleisössä itkeviä ihmisiä. Pet Sounds on levy, mikä on koskettanut ihmisiä sydänjuuria syvemmälle.

Brian Wilson. Kuva: Tomi Palsa

Brian Wilson. Kuva: Tomi Palsa

Perjantai

Festivaalien avajaispäivä jäi kehnohkon sään takia tavoitteistaan, mutta perjantaina sää oli sees ja kansa päätti valua Kirjurinluodolle. On aina hämmentävää nähdä se, miten sää vaikuttaa tuhansien ihmisten päätökseen saapua tai olla saapumatta paikalle.

Pori Jazzia on kyllästymiseen asti kritisoitu pop-musiikin suuresta roolista tarjonnassaan. On kuitenkin syytä muistaa, että isot kansainväliset nimet tuovat paikalle kosolti erilaisten eri rytmimusiikin lajien ystäviä ja mahdollistavat monipuolisen tapahtuman onnistumista näin taloudellisesti. Porikonkari Herbie Hancock näytti setillään, miten kimuranttia ja koukeroista jazzin ja fuusion yhteislangastoa voi tuottaa päälavan täydeltä kuulijoiden ollessa pähkinöinä. Hancock oli demokraattinen bändiliideri, hän antoi reilusti tilaa knintettinsä eri jäsenten taidonnäytteisiin. Erityishuomion ansaitsi kitaristi Lionel Loueke, kenen afrikkalaiskaikuinen vokalisointi soi kiintoisana ja mielikuvitusrikkaana. Pienen legendan maineessa oleva rumpali Vinnie Colaiuta ei himmaillut kuten ehkä toisen työllistäjänsä Stingin kanssa, vaan antoi homman ns. vyörytä patteristonsa takana. Soolojen jälkeen sai taputtaa koko piknikrinteen täydeltä. Ja tokihan kuulimme klassikko Cantaloupe Islandin. Kyllä ihminen voi vanheta kovin eri tavoin, ajattelin, kun katselin tiukassa fysiikassa ja hurjassa soittovireessä olevaa Hancockia – miettien edellisillan Brian Wilsonia, joka on häntä kaksi vuotta nuorempi mutta kovin eri terässä.

Hancock. Kuva: Tomi Vastamäki

Hancock. Kuva: Tomi Vastamäki

Jazzista saimme nauttia jo ennen Hancockia, kun päälavan valtasi herkällä, mutta upean soivalla äänellään nashvilleläinen Kandace Springs. Esityksensä meni varmasti monelle piknikin taustamusiikkina (toisaalta sen kohtalon saa näillä festareilla kuitenkin usean artistin anti) – vaan jos antoi naisen musiikille mahdollisuuden, sai varmasti paljon. Springs esitti useat kappaleensa pianon kanssa balladivetoisesti, rytmikaksikko oli hyvin statistin roolissa tällä keikalla. Loungen piikkiin mentiin ehkä tyylillisesti, mutta sävellyksissä oli ideaa ja hienoista koukkua. Kiinnostava artisti, josta povataan vielä tulevan jotain keskisuurta, väittävät mediat.

Kandace Springs. Kuva: Samuli Pentti

Kandace Springs. Kuva: Samuli Pentti

Yksinkertaista ja hienovaraista ilmaisua kuultiin myös pienemmältä, mutta kuitenkin trubaduurille suurelta Jokilavalta. Jóse Gonzálezin olin tätä perjantaita ennen nähnyt viimeksi Tavastian lavalla, jolloin olisin voinut kuulla tupaten täydessä paikassa neulojen putoilemista maahan. Moinen ei ollut mahdollista Porissa, mutta ruotsalaisherran konsertti oli silti herkistävä ja keskittymistä vaativa. Hienon ja persoonallisen äänen omaava trubaduuri on kynäillyt laulunsa osaavasti, mutta lievä monotonia alkoi vaivata ilmaisuaan. Hänen lauluäänensä on erikoisen soundin omaava, mihin ensin kiehtoutuu mutta pitkän keikan kuluessa siihen saattaa jopa kyllästyä.

José González. Kuva: Riikka Vaahtera

José González. Kuva: Riikka Vaahtera

Aurinkoinen sää ja Jamiroquai. Melkoisen pettämätön yhdistelmä toteutuessaan. Sää on aina riski, ja herra Jamiroquai eli Jay Kay on taas ollut hiljattain selkäleikkauksessa. Muistan yhtyeen edellisvierailulta innokkaasti hypähtelevän ja luonnonlapsimaisesti harppovan hoikkeliinin. Nyt ilmaisussa oli vakavampi sävy. Jamiroquain groovaava, acid jazzin ja funkin välimaastossa sukkuloiva musiikki sai Kirjurinluodon mukaansa vaivoitta, mutta laulajan olemus ja askellukset näyttivät hieman itseään etsiviltä. Jay Kay ei selkeästikään ollut omimmillaan hiven liikuntarajoitteisena. Miehen lauluäänessä ei sen sijaan ollut mitään moitetta, persoonallinen tenori-ilmaisu oli kohdallaan. Pikku hiljaa hän alkoi vapautua ja keikka osoittautui jännityksestä huolimatta mainioksi, kuin mittatilaustyöksi jorausmusaa kaipaaville kansalaisille. Näkyipä Tarja Halonenkin jorailevan eturivin penkeissä.

Jay Kay. Kuva: Tanu Kallio

Jay Kay. Kuva: Tanu Kallio

 

Lauantai

Päätöspäivän aamuna lompsin hyvissä ajoin paikalle. Päivän aloitti Virta, kiehtova trio jonka kakkoslevy Hurmos on soinut kotonani tuon tuosta. Bändi on hieno esimerkki nuorista nykyjazzmuusikoista, jotka ottavat kiehtovalla tavalla vaikutteita niin post-rockista, ambientista kuin progressiivisista sävyistä. Trion leveällä soundipensselillä skannatut äänimaailmat olivat huikaisevan avaria, hienoja näkymiä sisältäviä.

Virta. Kuva: Riikka Vaahtera

Virta. Kuva: Riikka Vaahtera

Jos Virta tapaili progen maastossa, Jokilavan tarjonnan avannut Loveproge-kokoonpano upotti jazzkansan siihen täysin. Lauri Porran kuratoima kollektiivi huippuosaajia oli ottanut käsittelyyn Wigwamin, Tasavallan Presidentin ja Pekka Strengin vanhoja klassikkoja.  Yleensä karsastan tribuuttibändit kuin mustan surman, mutta tämä oli jo ajatuksena jotain muuta. Nuoremman polven oppineet ja kannuksensa ansainneet taiturit olivat ottaneet repertuaariin musiikkia rakkaudella lajiin. Porran ja Sami Kuoppamäen rytmisektio loi pohjakuviot, joita Tuomo Prättälän ja Timo Kämäräisen oli nautinto kuorruttaa. Pepa Päivinen vieraili upeasti sooloilevana saksofonistina. Pressaa ja Strengiä nousi lavalle tulkitsemaan Ville Leinonen ja Wigujen upeuksia varten itse Jukka Gustavson nousi Hammondin ja solistimikin ääreen. Hillitöntä namedroppailua, mutta perusteltavaa. Vähintäänkin henkisesti pitkätukkainen yleisö eli vahvasti mukana, ja miksei, näitä kulttuuriaarteita ei kovin usein pääse kuulemaan livenä. Itselläni nostattivat eniten ihokarvoja ylös Wigwamin Grass for Blades ja Losing hold.

Kämäräinen, Kuoppamäki & Porra - Loveproge. Kuva: Tomi Palsa

Kämäräinen, Kuoppamäki & Porra – Loveproge. Kuva: Tomi Palsa

Omat musiikkimieltymykseni ovat sensorttisia, etten kovinkaan taajaan kuuntele listaykkösiä tai käy heidän keikoillaan. Jazzit saivat tähän linjaan mahtavan poikkauksen. Lontoolainen Michael Kiwanuka on pieni ilmiö. 30-vuotiaan muusikon toinen albumi Love & Hate nousi paitsi Brittien listaykköseksi myös erääksi viime vuoden suosikkilevyistäni. Poikkeuksellisen henkilökohtainen ja repivä, jos kohta myös toiveikkaan hengellinen levy ansaitsi täysiä pisteitä myös kotimaamme kriitikoilta. Keikka lähti odotetusti vaanivan hiipivällä Cold Little Heart -biisillä – ja aivan kuin levyllä, se vangitsi kuulijan paikoilleen. Kiwanuka oli konsertissa hyvin vähäeleinen, mies antoi musiikkinsa ja tulkintojensa puhua taidokkaan ja yhtenäisen bändinsä avuin.  Tekniset ongelmat häiritsivät syväsieluista laulajaa, kun tämä eläytyi jokaiseen kappaleeseen suljetuin silmin. Toiseksi viimeisenä kuultu gospel Father’s Child oli kuin rukous, kun yhtyeen kaikki jäsenet hiljenivät sen outron ajaksi pää painuksissa, vähintäänkin kunniottaen. Finaali Love & Hate julisti niinikään Jumalan lahjoista ja tulevaisuuden mahdollisuuksista, kuitenkin realismin viiltävä säe soinnuissaan. Pysäyttävä konsertti Jazzien tunnustuksellisimmalta artistilta.

Michael Kiwanuka. Kuva: Tomi Plasa

Michael Kiwanuka. Kuva: Tomi Plasa

Pää tunteita täynnänsä liikuin kohti Jokilavaa, jossa Ian Anderson starttasi settiään. Ei, se ei ollut Jethro Tull, vaikka lähes kaikki niin keikkailevan kokoonpanon määrittelivät, osa lehdistöstä ja festivaali-infostakin. Yhtye nimeltä Jethro Tull lopetettiin joitain vuosia sitten, pitkälti varmasti kitaristi Martin Barré:n lähdettyä kokoonpanosta yli 40 vuoden palveluksen jälkeen. Nyt “hullu huilumies” Anderson kiertää maailmaa “Ian Anderson plays Jethro Tull” -otsikolla, joka ketterästi & virheellisesti sitten referoidaan Jethro Tulliksi. Olen bändin pitkäaikainen fani ja rakastan useita levyjään. 90-luvulla kotiini kannettiin fanzine A New Daytakin jonkin aikaa. Nykykokoonpano vertautuu vahvasti pikkufestareita kiertävään “Remu Plays Hurriganes” -showhun. Andersonin ääni on jo pitkään ollut kuin aave entisestään ja Barré:n saappaissa kepittelevä kolmekymppinen Florian Ophale hardrock-revittelee liiaksi kanssa. Positiivisena asiana pitää mainita Andersonin huilunsoittotaito, joka on hienossa kuosissa, teknisesti mies lienee parhaassa soittoterässään hyvän kunnon ja parannetun soittotekniikan ansiosta. Ja olihan se sinänsä kiva kuulla Farm on the Freeway ja Dharma for One, joita en ole ennen livenä kuullut. Ristiriitaisen maun keikka kuitenkin jätti.

Ian Anderson. Kuva: Tanu Kallio

Ian Anderson. Kuva: Tanu Kallio

Erykah Badun konsertti oli kummallinen kokemus. Nu-soulin diiva antoi odotuttaa itseään lavalle liki 40 minuuttia taustabändin soittaessa selkeää ajantappokamaa.  Vihdoin lavalle laahusti kyllästyneen Nuuskamuikkusen näköinen hahmo. Fanit olivat kuitenkin aivan hurjana innosta, en tiedä kuuluuko moinen käytös Badun tyyliin. Keikka sai kuitenkin ilmaa siipiinsä, kun Badu ymmärsi pikku hiljaa alkaa elämään ja esiintymään. Musiikillinen anti oli kuitenkin laimeata läpi keikan.

Erykah Badu. Kuva: Tomi Vastamäki

Erykah Badu. Kuva: Tomi Vastamäki

Hymyilevä Chaka Khan taas valloitti yleisön puolelleen jo pelkällä hangonkeksimäisellä olemuksellaan. Rouva oli hienossa tikissä ja hänen yhtyeensä toimi tehokkaasti. Välillä itseni piti vain keskittyä bändin groovaavaan soittoon, kas kun Khanin kimakka laulanta on itselleni hiukka liikaa. Nämä ovat niitä kuuluisia makuasioita. King Diamond kirkuu mielestäni paremmin ja kiinnostavammin kuin Khan. Yhtäkaikki konkari veti tässä näennäismittelössä pidemmän korren, Khanilla oli myös valttikortteinaan heittää vikoina biiseinä ilmoille nappihitit I’m Every Woman ja Ain’t Nobody.

Chaka Khan. Kuva: Tomi Vastamäki

Chaka Khan. Kuva: Tomi Vastamäki

Festariväsymys vaivaa tässä vaiheessa myös jutun lukijaa. Totean White Liesin olevan ihan pätevä yhtye kummallisessa paikassa. Placebon ja hieman Joy Divisionin mieleentuovat tummat poppibiisit olisivat olleet häränsilmä Flow-festareilla, mutta Jazzeille tipu väärässä häkissä.

Finaalina Grace Jones. Uskoakseni paremmin näyttelijänä, Conan– ja Bond-leffoista, tuttu hahmo. Ilkikurisesti ironisoin parikymmentuhantista yleisöä silmäillessä että jaahas, näin monta musadiggaria jotka ovat ostaneet hänen viimeisimmän levynsä. Huono letkautus. Eipä sitä ole itsellänikään tai muitakaan Jonesin äänitteitä. Muutamat tanssittavat, erikoiset discobiisit muistuivat kyllä mieleen kun musiikkiaan kelailin. Jones on erikoislaatuinen ihminen. Hän on diiva, omanlaisensa tapaus, määrittelijöille hankala, samalla naisellinen ja maskuliininen, osin yhtä pelottavakin kuin leffojen roolihahmonsa. Pahiz. Jonesin show – sellainen se oli, ei vain konsertti – sisälsi eksoottisesti alleviivattuja elementtejä laulajattaren jamaikalaisista juurista, avoimen räävitöntä revittelyä seksuaalisten elementtien kanssa (kuten Jonesin vartaloon kiinnitetty tekojorma My Jamaican Guy -biisissä) ja suoria viittauksia huumekulttuuriin ganja- ja coke-huudoilla. Huonoa makua? Riippuu keneltä kysyy. Lapset, älkää kokeilko tätä kotona.

Grace Jones. Kuva: Samuli Pentti

Grace Jones. Kuva: Samuli Pentti

Huomasin analysaattorini käyvän kovalla höyryllä shown aikana, silmäilin kiinnostuneena. Antakaa Jonesin ja muiden provosoivien taiteilijoiden vyöryttää eteemme asioita, jotka saavat aikaan jonkinlaisen ärsykkeen, kannanoton, reaktion. Grace Jones palautti elementikkaalla showllaan ajatuksen esittävän taiteen eräästä tehtävästä. Mielipiteitä ja kannanottoja voi syntyä vain, jos kohtaa asioita rikkaalla spektrillä. Kaikesta ei saakkaan olla samaa mieltä, mutta olisi kovin totalitaristista kieltää kyseenalaisien seikkojen esille tuominen. Jones on muuten varsin vakuuttava laulaja eivätkä hänen tekemät hittikappaleensa ole ollenkaan hassumpia clubbailu-lajissaan. Kieltämättä upea hetki oli Libertangon kuuleminen, jonka jälkeen katsoin saaneeni päivästä kylliksi.

Vaan kuinkas kävikään – pois kävellessä kuulin Jonesin laulavan takanani ikivihreää Amazing Gracea.

Niin. Nimileikki tietenkin, mutta tuskin vain se, tulkitsijalleenkaan. Kyllähän tuo iltavirrestä kävi.

Teksti: Mikko Saari

Contact Us

We're not around right now. But you can send us an email and we'll get back to you, asap.

Not readable? Change text. captcha txt

Start typing and press Enter to search