20 vuotta Tuska-festareita – Uskotoivorakkaus

20 vuotta Tuska-festareita

Mikko Saari

Jan Vapaavuori sai Tuska-kirjan.

On Tuska-festivaalien juhlavuosi. 20 vuotta täynnä, instituution asema saavutettu, Jone Nikulan tekemä juhlakirja julkaistu, yleisöennätys saavutettu viikonlopun aikana 37 000 kävijällä. Pormestari Jan Vapaavuori käy paikalla ja kohta legendaksi eläköityvä HIM soittaa ensimmäisen ulkoilmakeikkansa Helsingissä lauantai-iltana koskaan.

80-luvulla hevarit hengailivat Steissillä ja Lepakossa. Niiltä ajoilta tunnen Tony Talevan, miehen jota ilman ei Tuska-festivaaleja olisi. Mitä Tony tekee festareilla? Myy kolme päivää bändipaitoja aitauksessa. Kun saavuin perjantaina festareille, oli mahdotonta päästä moikkaamaan vanhaa tuttuaan. Sikäli sankat joukot olivat piirittäneet paitamyyntikarsinan.

Anneke.

Oli siis parempi siityä itse asiaan. Ihailin aloituspäivänä hollantilaisen Anneke Van Giersbergenin täydellistä ja virheetöntä laulantaa, taputin jalkaa meksikolais-amerikkalaisen Brujerian tahdissa “Onks toi Napalm Deathin basisti? On se!”, palautin nuoruuden ajan huivipäisyyttä Suicidal Tendenciesin kanssa ja samaistuin jälleen Insomniumin melankoliseen mutta samalla oudon toiveikkaaseen ilmaisuun. Mietin myös mistähän materiaalista Attila Chisarin (Mayhem) maski oli tehty kuten hekottelin myös Devin Townsendin nokkeluuksille. Sabatonin jätin väliin, bändin sotaflirttailu ja näennäispirteys ovat itselleni yksinkertaisesti liikaa.

Timo R ja Jarkko P.

Lauantaina pääsin Pride-aktiviteettieni takia paikalle vasta klo 16 aikoihin Mokoman jo takoessa tuttua ilmaisuaan. Timo Rautiainen & Trio Niskalaukauksen paluu esiintymislavoille on ollut vuoden myönteisimpiä rock-uutisia, ja näytti vanha kunnon poljento äijiltä löytyvän helposti edelleen. Rautiainen ilmaisi useaan otteeseen rakastavansa bänditovereitaan. Tulee olemaan kiinnostavaa kuulla bändin uutta tuotantoa syksymmällä. Päivän odotetuin akti itselleni oli sisälavalla esiintynyt helsinkiläinen Sleep Of Monsters, jonka gootti- ja new wave -henkiset levyt ovat soineet kotonani ahkerasti. Yhdeksänhenkisen yhtyeen lyhyt setti oli odotetun antoisa ja jätti maun saada pidemmän konserttikokemuksen. Brittiläinen Electric Wizard täytti ison teltan upeilla ääriraskailla soundeillaan ja huvitti vanhoista b-luokan kauhuelokuvista leikellyillä klipeillä. Celtic Frostin perintöä jatkava sveitsiläinen Triptykon maalasi niin ikään telttaa mustin sävyin, vaan taidolla ja kokemuksella.

Haka, Mikko & Tanja.

Mustien sävyjen ohella festareilta löytyi jotain valkoistakin, jopa lemmenpunaista. Metallipastori Haka Kekäläinen toimitti festivaaleilla pariskunta Tanja & Mikon vihkivalan uusimisen, eli kirkollisen toimituksen. Näin ollen sisäänkäynnin kohdalla ollut ohjeistustaulu, jossa kiellettiin aseiden, omien alkoholien ja sateenvarjojen ohella kristinusko, sai hieman tulkinnanvaraisen roolin. Järjestäjien genreen sopivaa huumoria, totesin huvittuneesti.

Ville.

HIM oli kovin myönteinen kokemus. Itselleni yhtyeen rakkausmetalli ei ole juurikaan kolahtanut, hyllystä löytyy ainoastaan bändin raskain Venus Doom -kiekko, mutta ehkäpä juuri siksi viisikon tuskadebyytti ja -hyvästely oli niin antoisa. Keikka oli mainio yhdistelmä sävykästä, toisiinsa hioutunutta mutta kullekin omaa tilaa antavaa soittotaiteilua. Erittäin hyväntuulinen ja ilmiselvästi keikasta nauttinut bändi lopettaa oikeaan aikaan ollessaan erinomaisessa terässä. Kiitos Ville, Linde, Mige, Burton ja Kosmo.

Udo.

Tuskan sunnuntai on aina jonkinsortin jäähdyttelyä, mutta yhtä temmokkaissa ja tasokkaissa tunnelmissa kuin muutkin päivät. Päivän ihanasta nostaligiatripistä vastasi Saksan sirkkeliääni Udo Dirkschneider, ken oli liikkeellä vanhan yhtyeensä Acceptin materiaalin kanssa. Hitit toimivat kyllä, mutta itse nautin suunnattomasti Breakerin ja London Leatherboysien mukana sanasta sanaan laulaessani. “Icicle brains, bicycle chains!” Georgialainen Baroness oli jopa yllättävänkin hillitty ja tunteellinen, sävykäskin, hieman sludge- ja grungetunnelmia myötäilevä. Hieno, persoonallinen bändi.

Meitä oli muutama.

Tuiki tutun Apocalyptican jätin väliin, koska sisälavalla pörräsi samaan aikaan Oranssi Pazuzu. Se on yhtye, jonka olen nähnyt viimeksi Semifinalissa ja josta nyt leivotaan maamme vaihtoehtomusiikin tiennäyttäjää. En kyllä usko, että yhtye tulee mainstream-suosiota näkemään, siksi äärimmäistä, painostavaa ja vimmaista ilmaisunsa on. Vaan intensiteetti, kokonaissoundi, visio, siinä on jotain, mikä erottaa OP:n muista säröorkestereista. Painostavuus voi olla kaunista. Festarit päätti takuuvarma teho-ja taitonelikko Mastodon, jota näkeekin täällä keikalla tuon tuosta. Jalkojeni väsymyksestä huolimatta keikka piti katsoa kokonaan aina finaali Blood & Thunderiin saakka.

Tony.

Päätöspäivänä ehdin myös tervehtimään mainittua perustajaa Tony Talevaa. Tietenkin jo alkuryysiksestä rauhoittuneessa paitakarsinassa. Matkojen päästä vippiteltasta ja bilealueilta. Ostin Oranssi Pazuzun paidan ja onnittelin pitkästä taipaleesta. Joskin sanoin samalla, että ymmärsin äijää, kun hän uusimman Inferno-lehden kolumnissaan totesi festivaalien olevan nykyisellään aika kaukana alkuaikojen idealistisesta meiningistä. Tonyssa on jotain ihanan kliseisen samaa, kuin metallikulttuurissa itsessään. Pitkäjänteisyyttä, periksiantamattomutta, linjaa. Ehdimme tovin pohtia miehissä eksistenssin ja kaiken puuhaamisen merkitystä. Kunnes oli kummankin aika kääntyä kannoillaan, ja jatkaa matkaa – meidän kummankin kohta 50-vuotiaan metallipään, jotka olemme tässä jutussa rakkaudesta lajiin.

Haastan sinut, hyvä lukija. Tule edes kerran elämässäsi käymään Tuska-festareilla. Et unohda.

Teksti: Mikko Saari, kuvat: Tuska press

Contact Us

We're not around right now. But you can send us an email and we'll get back to you, asap.

Not readable? Change text. captcha txt

Start typing and press Enter to search