Diversiteetin ylistys – Tuska-, Pride- ja konfisviikonloppu – Uskotoivorakkaus

Diversiteetin ylistys – Tuska-, Pride- ja konfisviikonloppu

Mikko Saari

Se oli jälleen vuoden hienoin viikonloppu Stadissa.

Teinivuosinani 80-luvulla ravasin aktiivisesti seurakuntanuorissa, toimin isosena ja kerhonohjaajana. Samalla kuuntelin sujuvasti mm. Slayeria, Venomia ja Black Sabbathia. Seuraavan vuosikymmenen taitteessa menin opiskelemaan kirkollista nuorisotyötä SLEY:n opistoon. Opintojen ohessa koin suurta kulttuurinälkää ja kävin katsomassa mm. homokulttuurin ikoni Tom of Finlandista kertovan dokkarin Daddy and the Muscle Academy, pienessä töölöläisessä indie-leffateatterissa.

Huomaan edelleen törmääväni käsityksiin, jonka mukaan ihmisen tulisi olla segmenttisen linjakas kaikissa valinnoissaan. Etenkin niin, että yksi kuljeskeltava tie määrittäisi miltei kaikki muut valinnat elon tiellä.

Omat, kirjavat polkuni muodostuivat jo teinipoikana, ei niinkään pohdiskelevien valintojen vaan käytännön elämän ja uteliaisuuden kautta.

Ikuisuuskysymykset eivät jättäneet minua rauhaan teinipoikana eivätkä jätä vieläkään. Operoin työssäni seurakunnan nuorisotyönohjaajana jatkuvasti niitä käsitellen, enemmänkin heittäen esiin kysymyksiä kuin tarjoamalla äärisuoria vastauksia.

Samaten elämäntapa alati uteliaana polykulturistina pitää yllään pienen, ihanan, staattisen levottomuuden koko ajan. Koen olevani yhtä lailla kotonani klassisissa kirkkokonserteissa, Pori Jazzin groovenotkeessa sekä Tuska-festivaalien tummankirjavan metallikavalkadin syövereissä.

 

Jo 21. kertaa järjestettävät Tuska-festivaalit olivat jälleen hienoa antia kromatuille korvilleni. Tänä vuonna koin tapahtuman enemmänkin mielenkiitoisten artistien esittelytilanteena, kuin omien ykkösidolien bongauspaikkana. Hyvä esimerkki oli perjantai-illan päättänyt Body Count. Rapin supernimi Ice-T:n hardcore-punkia, heviä ja hiphop-ilmaisua yhdistävä kokoonpano. Yhtyeen saaminen maahamme oli järjestäjiltä kulttuuriteko sanan varsinaisessa merkityksessä.

60-vuotiaan Ice-T:n ilmaisu on edelleen käsittämättömän sanavalmista ja läsnäolevaa. Legenda pieksi särmine yhtyeineen isolla luudalla yhteiskunnallisia epäkohtia ja julisti järeää sanaa rasismia vastaan. Suomalaisyleisö otti jenkit vastaan sangen innostuneesti. Itseäni hieman huvitti hitti Cop Killerin aikana yleisössä leppoisasti tepastelevat poliisit. Yhteiskunnassa, jossa ei tarvitse pelätä poliisiväkivaltaa, kyseisen kappaleen kuuleminen oli kuin länsirannikkolaisen kantaaottavan lyhytelokuvan katselua.

Ice-T

Body Count lunasti odotukset, sen sijaan raskaan rockin supernimien Mike Pattonin ja Dave Lombardon yhtye Dead Cross jätti etäiseksi. Crust punkin ja noise-metallin äärimmäisen epäkaupallinen yhdistelmä oli sinänsä mielenkiintoista nähtävää, mutta ei jättänyt juurikaan jälkiä sisimpään. Matemaattisen tarkasti teknistä tykitystään tarjonnut ruotsipoppoo Meshuggah taas onnistui vaikeassa yhdistelmässään sekoittaa tarttuvuutta ja kikkailua. Perjantain yllättäjä oli norjalainen Leprous. Pidän kuuntelutottumuksissani metallin ja progen erillään, mutta Leprouksen dramaattinen kyky luoda yksinkertaisesti hienoa, sävykästä ja kiinnostavaa musiikkia vei mennessään ja jätti nälän ottaa yhtyeestä enemmän selkoa.

Meshuggah

Lauantaina kello soi melko aikaisin, koska olin lupautunut tekemään soittolistan Pride-kulkueessa ajelevaan kirkon rekkaan, kunniatehtävä jo kolmatta vuotta. Olin tehnyt iPodilleni listan kepeää ja tanssittavaa hyvän mielenbilemusiikkia, hienoisella hengellisellä twistillä ”…hallelujah, it’s raining men…” hyvänä esimerkkinä. Klassikot Abbasta Stayin’ Aliveen purevat aina ja hyvää fiilistä toivat myös Juha Tapion Minä olen, sinä olet ja Kaija Koon Tinakenkätyttö. Jenni Vartiaisen Ihmisten edessä taas on kuin Prideille tehty laulu kahden naisen rakkaudesta. Oli upea kokemus jälleen olla operoimassa biisejä, kun lavalla olleet maallikot ja papit jorasivat tuhansien ihmisten heiluessa reitin varrella valitun musiikin kanssa.

Kirkon Pride-rekka. Kuva: Meri Ala-Kokko

Rekan saavuttua Kaivariin itselleni tuli kiire, koska halusin nähdä Tuskassa tummaa syntsapoppia soittavan Carpenter Brutin. Ehdin juuri paikalle ja todistin klassisten kasaripoppityyppisten melodioiden juhlaa. CB tekee juttunsa tyylillä, he sekoittavat ylitarttuvaan konepoppi-ilmaisuun heviestetiikkaa ja särökitaroita. Seuraavana päälavalla klassikkoalbuminsa Antems to the Welkin at Dusk läpi jyrännyt Emperor oli klassisen armoton ja tehokas ilmaisussaan.

Suhtaudun itse Emperorin edustamaan black metaliin hieman samalla periaatteella, kuin Iron Maidenin Steve Harris puhuu The Number of the Beast –kappaleesta kauhuelokuvapätkänä. Joka asiaa ei tarvitse analysoida puhki asti tyyliin ”miten minä nyt tähän otan kantaa” vaan asioista pystyy toisinaan sangen helposti ottamaan irti ne seikat, jotka ruokkivat itseä ja kulttuurinälkäänsä, vaikka asian kokonaiskonteksti ei olisikaan 100% itseäsi.

Emperor

Sykähdyttävimmän elämyksen tänä vuonna antoi Hallatar. Yhtye toimii Swallow the Sun –säveltäjä ja kitaristi Juha Raivion surutyön kanavana. Raivion elämänkumppani Aleah Starbridge menehtyi vakavaan sairauteen, minkä seurauksena säveltäjä työsti hyvin hitaita, tummia ja surumielisiä säveliä. Amorphis-yhtyeen solisti Tomi Joutsen ja HIM-rumpali Gas Lipstick tulivat projektiin mukaan. Tuloksena viiltävä albumi No Stars upon the Bridge ja muutamia keikkoja.

Olen nähnyt Joutsenen keikoilla lukuisia kertoja, mutten koskaan näin intensiivisenä kuin Tuskassa Hallattaren tulkkina. Miehen äänivara ja ilmaisuvoima tuntuvat kumpuavan jostain toisesta todellisuudesta, samalla kuitenkin syvän inhimillisenä. Lavan kummallakin puolella olivat eeppiset naishahmot mustat liput käsissään, seisten aloillaan koko tunnin keikan ajan. Unohtumaton, sieluun käyvä kokemus. Hallattaren jälkeen, ajatukset ruokittuna, oli pakko poistua lepäämään ja valmistelemaan sunnuntai-aamun saarnaa.

Juha Raivio / Hallatar

Pyhäaamuna kello soi ja suuntasin matkani työmaalle Temppeliaukion kirkkoon, jossa kesän ensimmäisen leirin konfirmaatiomessu. Klassinen kulku, albojen päälle kiskomista, siunauksia ja laulua, nuoret elämät tiensä pohdinnan puntaroinnissa, oman elämän hämmennykset ja epävarmuudet käsittelyssä. Puhuin saarnassani valinnoista ja mahdollisuuksista, joita elämä on täynnänsä. Apostolien päivän teemoittamana toin esiin Jeesuksen seuraajien moninaisuuden ja epätäydellisuuden, esimerkiksi Pietarin ailahtelevaisena, kuin kukin meistä. Seurakunta on hyvä paikka tutkia omaa tietänsä, pysy messissä, tämä on turvapaikka jossa jokainen saa olla sellainen kuin on, etsitään asioita yhdessä, kaverit. Isoskoulutukseen oli muuten ennätysmäärä kiinnostuneita

Konfiskuva: Satu Antila (kirjoittaja äärimmäisenä oikealla)

Konfirmaatiorallista (kävelyä, laulua ja kahvia, folks) huolimatta pystyin saamaan hyvän annoksen sunnuntain Tuska-tarjontaa. Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus palasi viime vuonna pitkältä tauolta ja näkyy taas ottaneen hyvän paikkansa festareiden ”housebändinä”. Emperor-solisti Ihsahn soitti soolobändinsä kanssa mielenkiintoisen keikan, vähemmän blackmetalisen, vaan enemmän experimental-osioon heittäytyvän ja tummaan poppiin päin kallellaan olevan setin.

Länsinaapurimme, kaikkea muuta kuin yhden hitin ihme Europe soitti pirteän keikan. Yhtye näytti, että repertuaarissaan löytyy hienoja melodisen hardrockin helmiä hyvä nipullinen. Etenkin yhtyeen uudemmat tekeleet tuntuivat sangen kiinnostavilta. Vaikka kaikki tiesivät, mihin kipaleeseen keikka tulisi huipentumaan, niin iloitsen siitä ettei viisikko suostu olemaan nostalgia-akti vaan verevästi edelleen toimiva rokkikone.

Joey Tempest / Europe

Jenkkipoppoo Clutch oli festareiden rokkaavinta antia. Rivakan vaihtoehtorockin ja etelän blues-boogien bensan ja tortillojen arominen yhdistelmä toimi makoisasti, etenkin kun yhtyeen keulahahmo Neil Fallon pisti parastaan. Hän on jokseenkin riemastuttava nallehahmo elehtiessään ja höpötyslauleskellessaan.

Neil Fallon / Clutch

Mikä on Parkway Drive, kyselin muutamaltakin ystävältäni. Sunnuntain pääesiintyjä oli tuiki tuntematon ja halusin ottaa sen vastaan liikoja googlailematta. Viisikko paljastui ei-niin-suosikkimusaani metalcorea paiskovaksi porukaksi, mutta yhtyeen ilmaisu oli dramatiikan tajua sisältävää ja tummaa, muutenkin kuin esiintymisasujen puolesta. Pieniä ja keskisuuria goottisävyjä tuntui nousevan sieltä täältä. Pyrotekniikka oli Parkway Drivella isointa näkemääni aikoihin. Lieskat toimivat hurjasti jopa aurinkoisen valoisassa alkuillassa.

Kesän monipuolisin viikonloppu takanapäin, jalat nk. huusivat leipää ja hipiä oli saanut färrii kuten mummoni olisi ilmaissut, plakkarissa suuresti henkistä mutusteltavaa ja sielussa valtaisa määrä kohtaamisia.

Miksi joku asia sulkisi toisen pois? Koetelkaa kaikki, ja pitäkää se mikä on hyvää, sanotaan eräässä vanhassa viisaudessakin. Ja nämä ovat asioita, mitkä kukin määrittää itse itselleen. Itse kehotan kurkkimaan ulos omilta mukavuusalueilta. Ruoho ei välttämättä ole toisaalla vihreämpää, mutta perspektiivin laajennus avartaa sisintä.

– Mikko Saari

Mikko Saari

 

Tuska -festarien kuvat: Jesse Kämäräinen

Contact Us

We're not around right now. But you can send us an email and we'll get back to you, asap.

Not readable? Change text. captcha txt

Start typing and press Enter to search