Syvyyksiin, Slayer – Uskotoivorakkaus

Syvyyksiin, Slayer

Tuska-festivaalien aattona puhelimeni soi. Kirkko & kaupungin toimittaja kyseli minulta, julkikristityltä ja ikihevarilta, monenlaisia juttuja heavy metalin ja kristinuskon erilaisilta ja yhteisiltä temmellysalueilta. Vastailin mieluusti. 

Keskustelu metallikulttuurin ja kristinuskon ristiriidoista jatkuu edelleen, sinänsä mukava ikuisuusaihe. Vaikka esm. Stryperin kulta-ajoista on 35 vuotta ja Metallimessunkin synnystä (tunnustan osallisuuteni) 13 vuotta. Erään kuulemani teorian mukaan ihminen on sitä onnellisempi, mitä enemmän hänen elämässään on ristiriitoja. En aivan allekirjoita tuota väitettä, mutta löydän sen herkullisen ajatuskulun. Tosielämä on onneksi sävykkäämpää kuin mustavalkoinen joko/tai -ajattelu. Harmaassa on monta sävyä ja sateenkaaressa (tämä ei ollut Pride-viittaus) vasta värejä onkin. Kristittyjen suhtautuminen ”maallisiin” asioihin on kuitenkin tuon tuosta väistämättä framilla. 

Helsingin Sanomissa julkaistiin reipas kuukausi sitten Nuorten ääni -toimituksen toimittajan Emma Kilpisen ansiokas kolumni, jossa käsiteltiin mm. itse kristittyihin suhtautumista: 

Tuntuu siltä, että uskonnollisten ihmisten täytyy aina todistella omaa järkevyyttään ja vastailla elämän suuriin arvokysymyksiin…Uskonnollinen on velvollinen selittämään, miksi uskoo Jumalaan, ja jollain tavalla hänen pitäisi tietää kaikki asiat maailmasta.”

Parikymppisenä opiskelijana en kuvitellut tietäväni kaikkea (Luojan kiitos en vieläkään ajattele niin, kaukana siitä). Suhtauduin kristinuskoon perusluottavaisen vakaasti, osin hyvinkin kritiikittömästi, nyökkäilin hiljaa herätysliiketaustaisen opistoni linjausten mukana. Minut kasvatettiin lapsena kunnioittamaan auktoriteetteja, niin ihmekös. Vaikka välillä vähän mietitytti. Ai naispuoliset papit ei ole ok, onpas vähän outoa. Omassa kotiseurakunnassani kun näet vaikutti aivan erinomainen nuorisopappi Arja. 

Metalli on seurannut mukanani aina. 80-luvun teinivuosilta asti, jolloin koin thrash metalin nousun ja hullaannuin Metallicasta, Testamentista, Exodusista, Megadethista ja toki Slayerista. On myönnettävä, että kirkassilmäisimpinä opiskelijavuosina välttelin arveluttavamman metallin kuuntelua. Joskin tein sitä salaa. (Keneltä?)

Uskonnollisessa kulttuurissa ja metallimusiikin maailmassa myös käsiteltiin estoitta ja monipuolisesti kuolemaa. Se kiehtoi nuorta eksistentialistia. 80-luvulla elettiin kuin ei koskaan kuoltaisi. Ajan populaarimusiikki, osin arvotkin ja muoti olivat pastellivärisen pinnallisia. Kahlasin vastavirrassa. Kiehtouduin elämän rajallisuuksiin seurakunnan nuorisotyön ja hevimetallin sanoitusten vaikutusten alla. 

Opiskeluiden jälkeen, kun tenttikirjojen paine hellitti, ammensin enemmän vapaasti valitsemastani teologisesta kirjallisuudesta. Räisänen – Saarisen Raamattutieto (1978) ja Pursiaisen Uusin testamentti (1969) kuluivat käsissäni sekä päässäni eniten. Teologia minusta ei tullut, mutta pieni arjen eksegeetti kuitenkin. 

Kovassa käytössä kuluneet pokkarit

Raamatun erehtymättömyyteen voi uskoa vain se, joka järkähtämättä sulkee silmänsä sekä luonnontieteen kehitykseltä että erityisesti niiltä havainnoilta, joita kuka tahansa voi Raamatun lehdiltä tehdä vaikka lukemalla kahta evankeliumia rinnakkain” – Rt s. 178

En voi löytää yhtään uskottavaa puolustusta sille, että Uuden testamentin tutkimukseen ja Raamatun arvovaltaan liittyvät ongelmat pidetään pappien ammattisalaisuutena…Se, joka yksinkertaisena pidetylle kansalle, jumalanpalvelukseen kokoontuneelle väelle, rippikoulunuorisolle tai koulun oppilaille esittää asiantuntijoiden yleisesti hyväksymiä raamatuntutkimuksen periaatteita ja tuloksia, joutuu heti myyräntyön tekijän kirjoihin” – Ut s. 15 

Sokea, fundamentaali usko ei minuun koskaan ollut asettunutkaan. Paperipaavin (eli raamatun) auktoriteettirooli instituutiona alkoi vähetä. Sen sijaan kristillinen mystiikka ja käytännön elämään liittyvät, kristillis-eettiset arvot alkoivat saamaan minussa laajempaa jalansijaa. 

Kristillisyyteni on agnostisesti virittynyttä. Se on otsaani kurtistavaa, analysoivaa, ehdollistavaa, toisaalta myös löytäväistä ja aktivoivaa. Se on syviä, mielenkiintoisia näkökulmia tuova tuulahdus tässä karuja faktoja täynnä olevassa, väliaikaisessa maailmassa, jossa meistä itse kukin vaeltaa vain hetkisen. 

Oulun seurakunnissa työskentelevä pastori Árpád Kovács sanoi YLE:n haastattelussa pari vuotta sitten kysymyksen Jumalan eksistenssistä olevan melko yhdentekevä. Hän sanoi uskon olevan itselleen puhtaasti inspiraatiota, tunteita, tiettyjä mielentiloja. Voin samaistua hänen ajatuksiinsa monin osin. 

Aina, kun ihminen on lähellä ei-todistettua tai aineetonta, alkavat mielikuvat ja tunteet. Ilmankos tuonpuoleisuus on toiminut taiteilijoiden polttoaineena vuosituhannet. Jumalaa ja paholaista on kuvattu vaikka miten ja niin tullaan vastakin tekemään. Ja koskaan ei saada oikeaa, täyttä kuvaa itse kohteesta, tai kohteen ideasta. 

Slayerkaan ei ollut Tuska-festareilla täysi Slayer. Se oli kuitenkin, onneksi, enemmän kuin idea tai mielikuva Slayerista, muttei kuitenkaan legendan koko kuva. Jeff Hannemann on kuollut ja Dave Lombardo poistunut tekemään yksinkertaisempaa punkmetallia ikääntyneillä käsillään. Tom Arayan ja Kerry Kingin ansiosta yhtyettä voi vielä, hetken, kutsua Slayeriksi. Mutta jäähyväiset tehtiin paikkausmiesten avuin oikeaan aikaan. 

Kerry King

Gary Holt

Hannemania on ollut jo useamman vuoden mallikkaasti paikkaamassa Exodus-kippari Gary Holt, bändin aikalaisystävä aina 80-luvun startista asti, kun thrash metal syntyi Jenkkien länsirannikon pikkuklubeilla. Oikea mies hommaan. Kingin ja Holtin kuusikielisten sahaus oli edelleenkin huiman vakuuttavaa. Levyiltä tuttuihin, atonaalisen kirskuviin sooloihin saatiin livetilanteessa enemmän sävyä, luomua ja ilmaa. Rumpali Paul Bostaph on jo kolmatta kierrostaan Slayerin jäsen, hän lienee ainoa mies maailmassa joka kykenee soittajana ja henkilönä kiitettävästi paikkaamaan legendaarisen Dave Lombardon roolia. 

Tom Araya

Matemaattisen tarkkaan komppaavien kitaristien ympäröimä Tom Araya on edelleen järkälemäinen karismassaan. Chileläissyntyinen basisti-solisti ei moshaa enää kuin ennen, koska mies on kyborgi, niskassaan teräslevy. Se legendaarinen kontrasti, se kun Araya hymyilee, kiittelee ja huomioi yleisöä tummien metalliklassikoiden väliin jäävillä tauoilla, sitä läsnäoloa tulen kaipaamaan. Myöskin edelleen vakuuttaa miehen loistava solistinen osaaminen. Etenkin selkeä lyyrinen ilmaisu, sanoista saa selkoa hienosti vaikka ne tulisivat millaisella tykityksellä. Mahtava mies. 

Pyrotekniikan ammattilaisilla riitti töitä

Puolitoistatuntinen Suvilahdessa oli mieliinpainuva hyvästijättö. Setin päättäneen Angel of Deathin jälkeen solisti Arayan minuutteja kestävä patsasmainen seisoskelu hurraavan viisitoistatuhantisen yleisön edessä, vastaavanlainen kuin Jäähallissa muutama kuukausi sitten, toi mieleen hartaan rituaalin. Kuin solisti olisi seisonut thrash metalin savuavilla raunioilla. 

Kiitän kaikesta. Good night and goodbye” lausahti katolinen Araya ennen poistumistaan. Olisi kiinnostavaa nähdä solistin sielunelämää tuokion verran. Vilkaiskaa miehen ajatuksia vaikka wiki-artikkelista. Mitä niistä elämän ristiriidoista totesinkaan tuolla ylempänä?  

Kun tulin Slayerin viimeisen kerran nähneenä kotiini, eteisessä minua tervehti tuttuun tapaan Kristuksen hahmo pantokrator -ikonin muodossa. 

Perttu Häkkisen (RIP) omistuksessa ollut bysanttilainen pantokrator-ikoni, sain sen kaupantekijäisenä kirpputorilta jossa Häkkisen omaiset myivät hänen levyjään ja kirjojaan

Tuo ikoni on seurannut minua vuosikaudet, minne olenkin mennyt (mm. jokaiselle vetämälleni rippikoululeirille) ja näen sen kotonani jatkuvasti. Myös silloin, kun Slayerin levyt soivat.

Kotiini ja tähän, väistämättä rajalliseen elämääni, niin kulttuurilliseen kuin spirituaaliseen, mahtuu monenlaista. Myös Slayer ja Kristus-ikonini.

On hienoa elämän diversiteettiä, kun voi kuunnella unohtumatonta Slayer-klassikko Seasons in the Abyssia ja siitä siirtyä vaikka kahvikupin tai sometauon kautta katsomaan ikonia gregoriaanisen kuoromusiikin säestyksellä.

Uskonnossa ja kulttuurissa ei tarvitse ymmärtää kaikkea.

Olennaista on antaa niille kummallekin aikaa.

Kunnes syvyyksien vuodenajat koittavat.

 

Mikko Saari

Kirjoittaja on Töölön seurakunnan nuorisotyönohjaaja ja DJ

Tuska -festarin kuvat: Jesse Kämäräinen

 

Lähteet:

Kirkko & kaupungin verkkojuttu 28.6.2019, Susanna Somppi

YLE:n verkkojuttu 18.3.2017, Kirsi Karppinen

Heikki Räisänen & Esko Saarinen: Raamattutieto, Otava 1997, 6. painos

Terho Pursiainen: Uusin testamentti, Tammi 1969, 2. painos

Slayer: Seasons in the Abyss, Def Jam Records 1990

Pantokrator-mallinen ikoni, kopio bysanttilaisesta originaalista, tempera puulle, tekijä ja vuosi tuntematon

Contact Us

We're not around right now. But you can send us an email and we'll get back to you, asap.

Not readable? Change text. captcha txt

Start typing and press Enter to search