Tanssit haamujen kanssa – Uskotoivorakkaus

Tanssit haamujen kanssa

Tänä vuonna kävi niin, että Pori Jazzin monenkirjavasta kavalkadista kaksi kotoista artistia iskivät sisimpääni suurimmin. Kummankin nimen kuolemansävytteinen historia oli myös läsnä Porin kesässä kouriintuntuvalla, ehkä ainutkertaisella tavalla.

Rauli Badding Somerjoki (1947-1987) ja Petri Walli (1969-1995) lähtivät tästä maailmasta liian aikaisin. Kumpaakin kulutti elämän raskaus hieman eri tavoin. Perinnöksi miehet jättivät muutaman kuolemattoman järkäleen musiikkia, jotka tulisivat pysymään ikuisesti suomalaisen musiikin kaanonissa. Baddingin singlehitit, kuten Agentsin kanssa levytetyt Ikkunaprinsessa, Tähdet, tähdet ja Laivat ovat ikiklassikoita. Wallin yhtye Kingston Wall levytti 90-luvun alussa kolme upeaa albumia täysin omanlaisella, virtuoosimaista psykedeliaa ja itämaisia vaikutteita yhdistäneellä tyylillään.

Musiikkidiggailupiireissä on kohahtanut vuoden sisään kahdesti. Ensin kuultiin Kingston Wall -nimisen kokoonpanon palaavan estradeille Von Hertzen Brothersien veljestrion vahvistamana. Basisti Jukka Jylliä ja rumpali Sami Kuoppamäkeä tukisivat laulavat kitaristit Mikko ja Kie, Jonnen puuhaillessa syntikoissa, perkussioissa ja ajoittaisissa sämpleissä. Sitten rautalankapohjaisen iskelmän perinnenyrkki Agents ilmoitti levyttävänsä HIM-solisti Ville Valon kanssa Baddingin kanssa aikoinaan työstettyjä, ennen julkaisemattomia kappaleita ja lähtevänsä hänen kanssaan myös keikoille.

Kumpikin yhdistelmä oli yllättävä, mutta oikeastaan varsin looginen. Von Hertzen Brothersin perinnerikas ja melodiankuljettelultaan hyvin Kingston Wall -mainen tapa tehdä musiikkia on ansiokasta. Se on kerännyt ihailijakuntaa myös maamme ulkopuolella. Lisäksi yhtyeen kitaristit ovat Wallin sukupolvitovereita ja yhteistä jammailuhistoriaakin löytyy. Ville Valo taas on tunnetusti ilmaisultaan sangen muuta kuin perinteinen hevisolisti tummasävyisen lakonisella ilmaisullaan, josta löytyy kosolti ihanan pateettisen iskelmän rajapintaa.

Kun astelin Kirjurinluoto Arenan päälavan eteen suurkonserttien avajaispäivänä, vatsassa oli pieniä siivekkäitä.Vanhana KW-fanina, joka oli nähnyt yhtyeen jo Wallin aikana useasti, olin odottavainen ja jännittyneen epäileväinen. Tiesin että tämä voisi toimia jotenkin, mutta miten. Kihelmöintini muuttui tuota pikaa vapautuneisuuden tunteeksi ja pikku hiljaa silkaksi onnen väreilyksi, hiukkaakaan liioittelematta. Kingston Wall by JJylli, Kuoppis ja Hertzenit oli mestarillinen esitys luomisvoimaisen musiikin juhlaa.

Sami Kuoppamäki (Kuva: Riikka Vaahtera)

Alkuperäinen rytmiryhmä oli odotusteni mukaan voimaa täynnä. Sami Kuoppamäki on maamme arvostetuimpia rumpaleita ja aivan ansiosta. Hänen erehtymättömän tarkka, fuusiokuvioista vaikutteita ottava mutta samalla vapautuneen hurja, progemainen rytmityksensä loi yhdessä ketteriä ja notkeita, loogisia mutta yllättäviä bassokuvioita luoneen Jukka Jyllin kanssa mannerlaattojen kokoisen pohjan melodiakudoksille, joita punoivat Mikko ja Kie Von Hertzen.

Kie Von Hertzen (Kuva: Riikka Vaahtera)

Kitaristikaksikko noudatteli Wallin kehittelemiä, melodisia, ainutlaatuisen kauniita ja mystisiä äänimaailmoja ehdoton kunnioitus ja taito työstössään. He olivat asettuneet lavan reunoihin kuin tehden framiroolin selkeäksi Jyllille ja Kuoppikselle. Me tässä ollaan tribuuttikitaristeja, ja tehdään kyllä parhaamme, vaan tässä on nämä rytmijätkät, joita ilman Kingston Wall ei olisi ollut se ainutlaatuisuus, joka se oli.

Mikko Von Hertzen  (Kuva: Tanu Kallio)

Ehkä koko festivaalin musiikillinen kliimaksi koettiin, kun setin puolivälissä herrat kokosivat yllättävistä, vaan varsinkin jazzikansalle tutuista elementeistä valtavan teoksen. Konevitsan kirkonkellojen teemalla lähdettiin (sukupuu-kytkös yhtyeeseen, soittihan Hasse Walli biisissä kitaraa Piirpaukkeen levyllä), siitä edettiin kansan suun messingille saaneeseen Kuusamo-melodiaan, yhtyeen siirtyessä seuraavaksi tapailemaan Donna Summerin I Feel Lovea, mistä KW oli tehnyt oman versionsa kakkoslevylleen. Kappaleen lauluosuudet tuli viehkosti suorittamaan hippiasuun verhoutunut Elli Haloo Helsinki! -yhtyeestä. Ellin oma sooloproduktio Ellips on vanhaa progea kohti flirttaileva, joten ei sinänsä valtava yllätys. Biisi kohosi kohoamistaan muuttuen finaalissa yhtyeen mainitun kakkosalbumin päättäväksi, hypnoottisen hurjaksi Palékastroksi. Tuossa vaiheessa pyyhkäisin kyyneleen silmäkulmastani.

Siinä, missä preesensin Kingston Wallia voidaan jollain tavalla määritellä tribuutiksi, kansallinen ylpeytemme Agents on ollut samalla konseptilla toimiva yhtye vuosikymmenten ajan. Kitaristi Esa Pulliaisen legendaarinen, alan perinteissä vankasti kulkeva kitarasoundi, tulkittavien kappalevalintojen tyylitaju, sekä persoonalliset solistit ovat olleet bändin tunnusmerkkejä aina. Ensikokemukseni bändiin tulivat Topi Sorsakosken levytysten kautta – tosin en silloin vielä tiennyt, että monilla Rauli Badding Somerjoen klassikoilla oli juuri kyseinen yhtye luonut niiden äärityylikkäät musiikilliset akvarellit.

Agents (Kuva: Tomi Vastamäki)

Kun Ville Valo ilmoitti HIM:in lopettamisesta, hänen kommenttinsa lehdistölle tulevaisuudestaan olivat varovaisen vihjaavia. Hän ei vielä voinut paljastaa tulevaa korttipakkaansa, jolla tulisi pelaamaan. Kuultuani Valon ja Agentsien yhteistyöstä, nyökyttelin hiljaa mielessäni. Kyllä, tämäkin voisi toimia. Valon ihailu kansallista iskelmää kohtaan oli tiedossa sekä myöskin hänen erityinen fanituksensa Agentsiin ja Baddingiin. Porukan yhteislevy Ville Valo & Agents sai hyvän vastaanoton. Vaikka jotain kitinää kuului siitä, että miksi sen Valon nyt oli pitänyt mennä versioimaan myös ikonisen roolin saaneita Badding & Agents -klassikoita, niiden ennenjulkaisemattomien, kuten ensijulkaisu Orpolapsi kiurun -biisi ohella.

Ville Valo (Kuva: Samuli Pentti)

Päälavan eteen oli kertynyt suuri joukko ihailijoita, joskin hieman yllätyin ilmiselvien HIM-fanien vähyydestä. Vähintään yhtä paljon, kuin kuulin Ville-huutoja, yleisö hehkutti Agentsia ja erityisesti Esa Pulliaista. Legendaarinen, jo 40 vuotta toiminut yhtye kipusi lavalle ja kaikki oli välittömästi kohdallaan. Suurilukuinen ja vastaanottavainen yleisö, parastaan antanut Suomen kesä ja Pulliaisen kuolematon soundi Fenderistään. Parin instrumentaalin jälkeen yhtyeen johtaja kuulutti omalla lakonisella tyylillään joukkoon mukaan Valon.

Tuttu outfit oli kehissä mustaa boheemipipoa ja istuvaa puvuntakkia myöten. Vaan se oli uutta, miten fanipoikaa Valo oli lavalla. Solistia on arvosteltu vuosien aikana toisinaan jopa passiivisesta lavaesiintymisestä. Osasin itse odottaa hiljaa mikkiin mumisevaa ja esiintymislavaa tuijottavaa hahmoa. Vaan miten kävikään, lauteilla lauloi hymyillen ja innostuneesti, toki tyylilleen uskollisen hillitysti aivan eri mies kuin HIM-aikoina. Valo ei oikeastaan esiintynyt, vaan tuntui kuin hän olisi ollut kenraalitreenaamassa settiä kämpällä syvästi ihailemansa yhtyeen kanssa. Sinänsä kuviohan olikin näin, mutta neljäs seinä oli nyt monituhantinen jazzkansa. Ja he saivat katsella, kun Valo nautti joka hetkestä katsellen enemmän rintamasuunnallaan Pulliaista ja muita Agentsin herroja. Välillä tuntui että solisti antoi enemmän huomiota rumpali Kepa Kettuselle kuin kappaleiden välillä suosiotaan lämpimästi osoittaneelle yleisölle.

Esa Pulliainen (Kuva: Samuli Pentti)

Pulliaisen soitto lumosi minut täysin, taas uudelleen. Ystäväni Riku määritteli kerran Pulliaisen maailman parhaaksi kitaristiksi, lähinnä siitä seikasta että hän hiffaa sen soittamattoman nuotin merkityksen. Mainio kuvaus, vaan se ei kerro koko totuutta hänen soitostaan, koska kitaristilegenda osaa tarvittaessa revittää isostikin kappaleen sitä tarvitessa. Ville Valon laulu sopi Badding-klassikoihin täydellisen hienosti. Hän on sen verta iso hahmo ja omaääninen persoona, ettei hänen tarvinnut lähteä jäljittelyn vesille, vaan Valo tulkitsi unohtumattomat kipaleet omalla herkällä, mutta samalla vahvalla tavallaan taiten. HIM:in kappaleet menevät solistillisesti toisinaan hyvinkin matalalta, nyt oli hieman korkeamman tulkinnan aika. Valohan ei koskaan ole ollut varsinainen hevisolisti, jos vertaa genren perushahmoihin. Korkeintaan hän vertautuu Type O Negativen edesmenneeseen Peter Steeleen kohtalokkaalla tummalla baritonillaan.

Kirjurinluodolla kohdattiin kahden ihanasti pateettisen musiikkityylin symbioosi, tummasävyisen rockin ja mollivoittoisen suomi-iskelmän. Voisiko tästä lähteä uusi alku iskelmämusiikille, jolla on varsinkin terminä niin huono mainekaiku, huomasin ajattelevani. Eikä Valo antanut ääntään ainoastaan Badding-klassikoille. Huomasin suurimpien kylmänväreiden juoksevan selkäpiissäni loppupuolella esitetyn Surujen kitaran introssa, kun Pulliainen ja Valo keskittyivät sen tuottamiseen viiltävän herkin nyanssein. Ja kyseessähän oli siis Topi Sorsakoski -ajan upeus.  Toivon sydämestäni, että Agentsin seuraava pysyvä solisti olisi Ville Valo. Mitä saattaisikaan vielä syntyä, jos he tekisivät uutta musiikkia yhdessä, niin vanhemmista yllättävistä standardeista tai vaikkapa aivan omasta materiaalista.

Aurinko helli kumpaakin kaunista päivää, kun Kingston Wall ja Agents valloittivat Kirjurinluodon. Ken tietää, ehkä Petri Walli ja Badding katselivat noita keikkoja jostain toisesta ulottuvuudesta. Emme voi tietää, mitä herrat olisivat mieltä tämän vuoden Pori Jazzien kotoisella tasolla merkittävimmistä, historiallisista ja parhaista keikoista, mutta olisi heillä syytä hymyyn. Herrojen musiikin perinnön eteenpäin vieminen seuraaville ihailijasukupolville on hyvissä, ehkäpä jopa yllättävissä, mutta kenties ainoissa oikeissa käsissä.

 

Mikko Saari

Contact Us

We're not around right now. But you can send us an email and we'll get back to you, asap.

Not readable? Change text. captcha txt

Start typing and press Enter to search