Long Kiss, but not goodnight? - Uskotoivorakkaus

70-luvun lopulla se alkoi saapua tietoisuuteeni, koko lailla samoihin aikoihin kuin koko rock-musiikki kaikkine ilmiöineen. Hirviömäisen suudelman pitkä kaari on kulkenut mukanani koko tietoisen aikani, ala-asteelta aina 50-vuotiaan miehen todellisuuteen.

Ala-asteen kulkiessa lapsi alkaa kolkutella nuoruuden ovia. Lapsena kuuntelemani M. A. Nummisen ja Baddingin tekemät mainiot lastenlaulut olivat jääneet taakse, myöskin (edelleen suurta suosiota nauttivat) Finnhits-kokoelmat alkoivat tuntua vähän liian tavallisilta ja tylsän turvallisilta.

Kaverini Ale oli kuullut viidennellä luokalla ollessamme jostain ihmeellisestä, rajua rockia soittavasta bändistä, jolla oli hurjat maskit naamallaan. Näin hänen luonaan kuvia jostain vanhasta repaleisesta Suosikista ja kumma kiinnostus alkoi vallata mieltäni. Eihän meillä mitään levyjä ollut, mutta bändin imago oli pelottavan kiehtova. Ostin Alelle syntymäpäivälahjaksi läheisen Valintatalon tarjouslaarista levyn, jossa oli yhtyeen logo. KISS. Ihmetytti vain, ettei levyn kansi näyttänyt klassisen bändilevyn kannelta. En paljoa rock-musiikin estetiikasta tajunnut, mutta tuon seikan kyllä.

Muistan edelleen kaverini kiitollisen ja nyökyttelevän ilmeen, kun hän avasi pakettinsa syntymäpäivillään. Kyseessä oli Ace Frehleyn soololevy, osa yhtyeen kaikkien jäsenten vuoden 1978 sooloalbumisarjaa. Yhtyeen tuotannosta jonkin verran perillä olevat tietävät, että Ace Frehleyn soolo oli sarjan kirkkain timantti. Kissin keikkasettiinkin päätynyt New York Groove, napakat rockit Speedin’ Back To My Baby & Rip It Out, hämärämpi mutta koukuttava Ozone ja jänskä instru Fractured Mirror olivat loistobiisejä. Kiekolta ei muutenkaan heikkoa hetkeä löytynyt. Ensimmäisestä ”yhteisestä” aarteesta innostuneena Ale hommasi Unmaskedin (1980). Itseni ensimmäinen sekä Kiss- että myöskin heavy-äänite oli Creatures of the Night (1982).

Tuli yläaste ja hevi oli kaikkien huulilla. Keikkasyksy 1983 oli valtava – ensivisiitilleen maahamme saapuivat Kissin lisäksi Black Sabbath ja Dio. Iron Maiden oli piipahtanut aiemmin samana vuonna Jäähallissa. Rainbow oli tullut omaksi suursuosikikseni. Vähäisistä viikkorahoista piti päättää, minne keikoille sitä menisi. Valitsin Rainbown ja Dion. Katselin kateellisena Töölön yhteiskoulun käytävillä, kun Pokke ja muut koulukaverit näyttivät upeita kiertueohjelmia Kissin keikalta ja hehkuttivat kokemaansa.

Nuoruus jatkui ja musiikillinen diversiteettini kasvoi kiilamaisella tavalla. Kissin uutukaiset jäivät kasarilla hieman muun metallin, historian löytöjen ja ajan muun musiikin varjoon. Eipä Animalize (1984) ja Asylum (1985) –levyiltä kokonaisuutena suuria helmiä yhtyeen historiaan ole jäänytkään, paitsi nappihitti Heaven’s on Fire, vaikka jälkeenpäin kuunneltuina kelpo kasarihevikiekkoja ovat. Bändi julkaisi samaa tyyliä jatkavan Crazy Nights –levyn 1987 ja saapui toiselle vierailulleen maahamme soittaen Jäähallissa syksyllä 1988. Muistan keikan hyvänä, energisenä kokemuksena, etenkin Paul Stanleyn vauhdikas esiintyminen on jäänyt muistiin.

Kissin valtavasta oheistuotemäärästä viime aikojen kouriintuntuvimpana esimerkkinä tuli esiin tämä, Sideways-festivaalien flipperialueella Helsingin Jäähallissa sijainnut erittäin ärhäkkäiskuinen komistus.

Kissin maskiton 90-luku kulki itseltäni hieman ohi, vaikka mainio Revenge (1992) palauttikin uskoa yhtyeeseen vaisumpien kokonaisesitysten jälkeen. Varsinainen uutispommi kuultiin, kun yhtyeen alkuperäiskokoonpanon kerrottiin palaavan yhteen maskit naamassa ja tekevän massiivisen maailmankiertueen. Kiertue tuli Tukholmaan saakka ensimmäisellä euroopanlegillä 1996, jolloin teimme ystäviemme kanssa suurella joukolla pyhiinvaellus-tyyppisen reissun katsomaan Globenin keikkaa. Olimme siis samalla laivareissulla, jonka seurauksena syntyi Lordi-yhtye Kiss Army Finlandin jäsenten, eritoten tietenkin Tomi Putaansuun toimesta. Seuraavana vuonna kiertue saapui myös Helsinkiin. Keikat olivat toimivia ja energiaa tuntui vielä piisaavan, vaikka olin hieman yllättynyt rumpali Peter Crissin kevyestä soittotatsista.

Alkuperäisjäsenet Ace Frehley ja Peter Criss jäivät eri syistä tällä ”uuden tulemisen” matkan varrella pois, Gene Simmonsin ja Paul Stanleyn (noh, bisnespuolella lähinnä Genen) pyörittäessä sirkusta aina näihin päiviin ja käynnissä olevaan kiertueeseen saakka, ja tästä eteenpäinkin herraties mihin. Kiertue tuli odotetusti myös Suomeen 9. kesäkuuta, jolloin Kiss oli oikeutetusti Hyvinkään Rockfestin pääesiintyjä. Kiertueen otsikko on End of the Road World Tour, ja yhtyeen jäsenet ovat toistuvasti sanoneet sen olevan yhtyeen viimeinen maailmankiertue. Myöskin bändin viimeisen konsertin ajankohta tiedetään, mutta sitä ei tietenkään julkaista vielä tuokioon. Kiertuehan kestää ainakin kolme vuotta…

Saavuin Rockfestin festarialueelle hyvissä ajoin ystäväni kanssa ja havaitsimme käytännön seikat ja logistiikan kohtuullisen toimiviksi. Myöskään yleisömäärän kasvaessa päivän mittaan ei paikka alkanut tuntua missään vaiheessa ahtaalta, vessoja löytyi, ruokaa sai ja homma toimi. Pientä ongelmaa oli joillain ollut festivaalien ainoanmaksuvälineen, ladattavan rannekesirun kanssa. Myöskin vesipisteisiin tuli bänditauoilla melko suuret jonot, jotka kuitenkin vetivät inhimillisen hyvin.

Mr. Lordi, maamme tunnetuin Kiss-fani myös.

Amen, yhtyeen toinen perustajajäsen Mr. Lordin ohella.

Päälavan starttasi, monellakin tavalla itseoikeutetusti, Lordi. Tomi Putaansuu ja kumppanit tunnetaan tietenkin euroviisuvoitostaan ja maskeistaan, vaan yhtyeen musiikki jää monesti sivuasemaan bändistä puhuttaessa. Lordin tuotanto on pääosin 80-lukulaista hardrockia, mitä yhtye sorvaa taidolla ja suurella tarttuvuudella. Yhtyeestä tehty kokoillan elokuva valotti hyvin sitä omistautumista ja intohimoa, millä Putaansuu liidaa elämäntyötään ja joukkiotaan. Lordin yleisö on hyvässä asemassa, bändin keikat ovat viihdyttävää rock-teatteria mukavan yliampuvasti, ammattimaisen kotikutoisesti ja loppuun saakka harkituilla teemoilla. Yhtyeen kappaleet ammutaan tarttuvuusrikastimen läpi. Jokaisessa esitetyssä kipaleessa on koukkuja, joilla on ainakin hyvä mahdollisuus tarttua kuulijoihin. Viihdyin yhtyeen keikalla jälleen kerran ja hymyilin tuon tuosta, kropan liikehtiessä tarttuvan kasarihenkisen riffittelyn aikana. Tämä yhtye on enemmän kuin maskit ja Hard Rock Hallelujah, he ovat tasokasta musiikkia intohimolla ja taidolla työstävä porukka.

Päälavan toisen esiintyjän, Ugly Kid Joen setti oli sinänsä ihan toimivaa hevirokkaamista, mutta heiltä puuttui karisma ja pääesiintyjätason sävellykset. Lavalla puuhasteli viisi mustiin pukeutunutta lyhyttukkaista tavisjenkkiä, joiden voisi kuvitella soittavan lauantai-iltaisin kaverin autotallissa kun työt on tehty, marketissa käyty ja nurmikot leikattu. Bändin isoin hitti, pöhkörallatus Everything about You tuli 90-luvulla MTV-hitiksi ja voisin väittää ettei heiltä muuta omaa biisiä tunnetakaan (toinen hittinsä Cats in the Cradle taas on lainakamaa folk-muusikko Harry Chapinilta). Katsoihan heitä kebabinsyömisen taustamusiikkina.

 

Def Leppardin kitaristikaksikko Phil Collen ja Vivian Campbell

Ah, Def Leppard. Teinivuosina kulutin heidän kolmatta albumiaan Pyromania (1983) miltei puhki. Se on itselleni edelleen merkittävin kasarihardrock –äänite. Kyseisellä levyllä yhdistyvät loistavat ja napakat kappaleet rätväkän rokkaavalla tavalla helmenkirkkaisiin kertosäkeisiin, stemmalaulujen kohottaessa ne hienojen studiokaikujen kanssa komeaan liitoon. Bändin uran myyntitykein levy, siloteltu kokonaisuus Hysteria (1987) on jäänyt enemmän aikakirjoihin, mutta temmokkaampi ja energisempi Pyromania on itselleni yksi nostalgisimmista äänitteistä ikinä, ehyt, aikaa kestänyt ja legendaarisia hetkiä häkellyttävän paljon sisältävä upeus.

Edelleen hienon äänen omaava Def Leppard -solisti Joe Elliott

Yhtyeen perustajajäsen, basisti Rick Savage

 

Yhtye oli esiintynyt Suomessa ennen Hyvinkään vetoa vain kahdesti. Siksikin keikkansa oli kovin monien odottama tuokio. Ja vahva esitys se olikin. Yhtye osoitti olevansa kovassa energiatikissä ja brittimiekkoset olivat silminnähden hyvällä tuulella. Odotetusti Hysteria sai eniten tilaa settilistassa, mutta omassa kropassani tuntuivat suurimmat väreet neljäntenä esitetyn Foolin’ –kappaleen aikana. Kappaleen dramaattiset melodiat, tunnelman- ja temmonvaihtelut vaikuttivat vanhan fanin miltei liikutukseen. Samoin tapahtui vielä vanhemman pikkuhitin, Bringin’ on the Heartbreakin aikana. Ja tulihan se klassinen ”Gunter glieben glauchen globen” –intro, mitä me poikaporukassa ihmeteltiin, mitä ihmeen esoteerista mongerrusta se olikaan, ja loistava rokkaus-anthem Rock of Ages tulvi korviimme kuin yhtyeen kiitoksena faneille vuosien mukana kulkemisesta. Konsertti päättyi nappihitti Photographiin ja meillä kaikilla on hetken ihana olla.

Kirjoittaja ystävänsä Santerin kanssa kun introbiisi Led Zeppelinin Rock And Roll soi ja esirippu on kohotettu.

Pitkähkö roudaustauko, jonka aikana lava valmisteltiin illan legendoja varten. Koko lailla keski—ikäinen yleisö alkoi pakkautua päälavan eteen. Kun Led Zeppelinin Rock and Roll alkoi pauhata kovaa kajareista, tiesimme ajan tulleen. Asiaa siivitti videoscreeneilta nähty reaaliaikainen video, siellä ne sankarit kävelivät kameralle elehtien sotisovissaan, meikeissään. Jee, tästä se (taas) lähtisi. Kansalle leipää ja sirkushuveja, tiesivät jo Rooman keisarit. Tämän kesäpäivän gladiaattorit näyttivät myös hieman samalta kuin antiikin ajan kuolemaan asti taistelleet viihdytystoverinsa. Rintapanssarit vaan taisivat olla Kissin sedillä kevyttä muoviseosta ihoa verille repivän pronssin asemasta.

Sieltä he laskeutuvat! Avauskappale Detroit Rock City rullaamassa

Starchild Paul Stanley. Charmi edelleen tallella.

Detroit Rock City on toiminut Kissin uran aikana usein keikkojen avausbiisinä ja niin tälläkin kiertueella näyttäisi olevan. Yhtye laskeutui telineiden avulla katosta, pommit paukkuivat, iso logolla varustettu verho vedettiin sivuun ja hommat olivat kohdallaan klassikkobiisin soidessa. Samalta levyltä, Destroyerilta (1977) löytyvä Shout It Out Loud piti starttitempoa yllä ja innosti kansaa liikkumaan. Alkuinnostuksen jälkeen sisälläni lymyävä kriitikko hyppäsi esiin. Jaaha, ei se Paulin ääni ole sama kuin ennen, ei. Samaa seikkaa olin otsa kurtussa tuumaillut jo usea vuosi sitten yhtyeen Hartwall Arenan visiteeraamisen yhteydessä. Paul Stanleyn tapa laulaa kovaa ja korkealta on haastava joka tapauksessa. Nyt ei voitu täysin välttyä ajoittaisilta vertauksilta murrosikäisen tenavan ja ääntään etsivän vaarin äänen yhdistelmään. Kolmantena kuultu Deuce, yhtyeen esikoislevyn klassinen pala, oli itselleni keikan kohokohta. Ripeä katurockpala on Genen bravuureja ja siinä on sopivasti uhmaa, svengiä, rullaavuutta ja omaleimaisuutta. Lisäksi sitä ei ole puhkisoitettu radiossa, kuten monia yhtyeen muita hittikappaleita. Hienosti kulki kappale täälläkin ja sen myötä nähtiin hauskaa yhteiskoreografiaa, kun kielisoitinkolmikko heilutteli keihäitään samassa tahdissa.

Gene Simmons, ei vain maailman tunnetumpia rock-ikoneja vaan myös edelleen väkivahva laulusolisti.

Gene Simmons tunnetaan lähinnä maskeistaan, rahanahneudestaan ja liikemiestajustaan pitkän kielensä ohella. On kuitenkin muistutettava, että 69-vuotias legenda on edelleen todella pätevä ja kovakeuhkoinen rock-solisti. Hänen osakseen on tullut tulkita Kissin uran uhmakkaammat kipaleet Paulin ollessa enemmän hempeämpien biisien tulkitsija. Tätä seikkaa ihailin oikeastaan koko Hyvinkään keikan ajan. Sydämestäni lähti tsemppi- ja peukkuviestejä Paulille, ken oikeasti yritti parhaansa. Vaan suurin fanitus lähti tuolle demonin ja Batmanin teemaan naamiossaan yhdistelevälle liikemies- ja tuotteistusnerolle, ken sai kahdeksantena päivänä syntymänsä jälkeen, elo-syyskuun taitteessa 1949 juutalaisessa nimenantoseremoniassaan (brit milassa) nimen Chaim Witz.

”We love you, Helsinki!” Vai missäs sitä oltiinkaan?

Oli ilahduttavaa, miten tyylikkäällä tavalla herrat Simmons ja Stanley olivat koostaneet illan ja kiertueen settilistaa. Illassa riitti materiaalia yhtyeen koko uran ajalta, tuolta itselleni kovin läheiseltä, eponyymiltä esikoislevyltä (1973) jopa neljän kappaleen verran. Sama määrä nappibiisejä oltiin otettu settiin mukaan Destroyerilta (1977).

Yhtyeen keikkoja nähneille tai niistä yksityiskohtia tietäville homma oli varsin tuttua rehua: Paul liikkui vaijereiden avulla pikkulavalle ja flirttaili jatkuvalla syötöllä yleisön kanssa. Gene syöksi tulta kerosiinisuullisen avustuksella ja iski tulisoihdun lavan tantereeseen jykevän War Machinen lopuksi, bassovoittoisen God of Thunderin aikana hän kohosi nostolavansa kanssa miltei kattorakenteisiin ja sylki tekoverta suustaan. Tommy Thayer ja Eric Singer ovat kuin nuoret ammattikollit parhaassa kesäduunissaan ever, hoitaen paitsi soitto-tonttinsa niin myös yhtyeen entisten jäsenten maneerit. Ei mitään uutta keskiyön aikaan ajankohdan auringon alla, mutta kaikkea sitä, mitä fanit olivat tulleet kokemaan. Kiss ei ole uudistanut elementillisesti lavashownsa olennaisia elementtejä vuosiin, mitä nyt lavasteita on aina hieman päivitetty edellisestä rundista.

Eric Singer

Keikan ainoa varsinainen yllätys – ja itselleni toinen kohokohta Deucen ohella – koitti Let Me Go, Rock’n Roll –kappaleen jälkimainingeissa. Yhtye piti 70-luvun muut jytämestarit mieleen tuovan jammailutuokion, jonka aikana tuntui siltä kuin aikajana olisi heittänyt meidän 70-luvun alkuun: neljä raskaammasta rockista, kuten Led Zeppelinistä ja Sladesta diggailevaa miekkosta on vailla pakotteita keskenään teemalla ”mitäs nyt, pojat”. Tuokio oli mieliinpainuva – hetken oli vain musiikki ja tekijät. Isot produktiot ja jopa naamioroolit hävisivät, kun soittimet keskustelivat keskenään. Herrojen kyselevät ilmeet, tyyliin ”mistäs sävelestä vedetään” olivat toisiaan katsovia ja naamavärkit messingillä. He nauttivat tuosta hetkestä. Antoisa, unohtumaton viipale aikaa.

Finaalina Black Diamond ja tottahan tiesimme, että he takaisin tulisivat. Rumpali Eric Singer istahti flyygelin ääreen ja esitti Peter Crissin bravuurin, Bethin. Ihmettelen hieman biisin setissä oloa, niin voimakkaasti se on ollut alkuperäisen laulajansa soolonumero. Hieman kasarifiilistelyä Crazy Nightsin tahdissa ja klassinen finaali Rock and Roll All Nite sinetöi illan, kera konfettivyöryjen ja jenkkimallin ilotulituksen. Loppuun screeneille teksti ”Kiss loves you Helsinki”. Tällä bändillä on siis ballseja vaikka muokata pääkaupunkiseutumme kuntarajoja, jos niin lystää.

En usko illan jääneen viimeiseksi kohtaamiseksi yhtyeen kanssa, vaikka finaalirundi onkin käynnissä. Kiertue kestää sen kolme vuotta ja missään vaiheessa Hyvinkään keikkaa ei markkinoitu yhtyeen viimeisenä suomenesiintymisenä.

Ensi kertaan, Gene, Paul, Tommy ja Eric, eikö niin!

Teksti: Mikko Saari

Livekuvat: Marko Syrjälä

 

Kirjoittajan some-otos keikan jälkeisenä päivänä. Myös Def Leppard ansaitsee kaiken kunnian hienosta festaripäivästä ja yli 40 vuoden urasta.

 

Viikkoa ennen keikkaa olin keskustelemassa Valopäät podcastissa fanittamisesta ja Kiss bändistä elämää suurempana ilmiönä:

Viimeisimmät artikkelit
Contact Us

We're not around right now. But you can send us an email and we'll get back to you, asap.

Not readable? Change text. captcha txt

Start typing and press Enter to search