Tässä dialogijutussa kaksi kristillisen musiikkijournalismin härkäpäistä edustajaa (Markus Asunta ja Mikko Saari) muistelee lähimenneisyyttään Wovenhand-yhtyeen (Denver, Colorado, USA) kanssa sekä jälkiobservoi bändin lokakuista keikkaa helsinkiläisellä Ääniwalli-klubilla. Konsertti oli osa Fullsteamin järjestämää Supermassive-festivaalia.
Markus Asunta: Siitä on nyt neljä vuotta, kun lähes kaikissa Facebook-syötteeni julkaisuissa esiintyi nimi Wovenhand. Toisilleen tuntemattomat kaverini hehkuttivat orkesteria samanaikaisesti, ja lopulta umpioituneen vastarannankiiskenkin mielenkiinto heräsi. Mistä ihmeestä oli kysymys? Pitihän siihen tutustua.
Mikko Saari: Oma kosketukseni David Eugene Edwardsin omintakeiseen musiikkimaailmaan sai alkunsa edesmenneessä Tunnelin Levy -liikkeessä. Kyseisessä kaupassa soi kerran taustamusiikkina – kyseessä oli 90-luvun loppupuoli – 16 Horsepowerin, Edwardsin edellisen yhtyeen, Low Estate -levy. Mukaan lähti samantien. Ihastuin 16HP:n nyrjähtäneeseen tapaan operoida lännen juurimusiikin parissa. Jotain hengellisiäkin viitteitä kuului sieltä täältä. Kynttilät olivat kuitenkin enemmän vakan alla kuin tänä päivänä Wovenhandin (bändin nimi muuten tarkoittaa rukoukseen liitettyjä käsiä) kanssa.
MA: Kiitos internetin, mainitsemani tutustuminen kävi helposti ja olin kerrasta myyty. Musiikki hiveli sekä metallijuuriani että kansanmusavetoista nykyminääni. Juurevaa, tummasävyistä ja intensiivistä, jotenkin mieleen tuli Johnny Cashin loppuvaiheen tuotanto, mutta maanisempana. Ja kaiken lisäksi nokkamies David Eugene Edwardsin kristillinen vakaumus oli sanoitusmaailmassa luontevasti läsnä. Musiikin vinksahtaneisuuden huomioiden lopputulos vaikutti jotenkin profeettamaiselta. Niinpä pettymykseni oli suuri, kun Wovenhandin seuraavan kesän Flow-keikka peruuntui. Vuodet vierivät salakavalasti ja intoilu jatkui. Monessa mielessä biisit kutenWinter Shaker, Not One Stone, Whistling Girl ja olivat aika lailla täydellistä musiikkia, jotain sellaista jota haluaisin itsekin joskus tehdä. Ja sitten, aivan yhtäkkiä loppukesästä kuultiin kaivattu uutinen: Lokakuussa pukkaisi keikkaa Helsinkiin.
MS: Tein vuosituhannen alussa jutun 16 Horsepowerista Music & Mission -lehteen, kun kävin katsomassa heidän hienoa ja energistä keikkaansa Tukholmassa viimeiseksi jääneen studiolevynsä Folkloren tiimoilta. Juttuni taisi jäädä ainoaksi yhtyeestä maassamme kirjoitetuksi lehtiartikkeliksi. Juttelin herrasmies Edwardsin kanssa monituisia ja kysyin myös Wovenhandista, jonka nimellä oltiin jo julkaistu ensimmäinen tuotos. Tuo eponyymi esikoinen oli melko kevytsoundinen, mutta huomattavasti kokeilevampi levy kuin 16HP:n tuotokset. Edwards käsitteli silloin Wovenhandia vielä sooloproggiksenaan. Paria vuotta myöhemmin kuultiin kuitenkin hevosvoimien lepoon laskusta. Edwards keskittyisi jatkossa pelkästään Wovenhandiin. Kävin katsomassa Wovenhandia Tukholmassa Mosaic -levyn kiertueella 2006 ja haastattelin Edwardsia tuolloin Rumbaan. Konsertti oli parhaita koskaan näkemiäni millä tahansa mittapuulla. Eräs matkakumppani, Callisto-yhtyeen solisti Markus määritteli “raskain ja paras keikka koskaan!”
MA: Keikkaan piti tietysti valmistautua kuuntelemalla muutaman kerran bändin uutukaista, Refractory Obduratea. Levyn kitaravetoisempi meno vihjaili vähän siihen suuntaan, että tältä pohjalta rakennettava livesetti saattaisi sisältää melko paljon rytinää ja räimettä.
MS: Wovenhandin antoisimmat levytykset ovat mainittu Mosaic ja Consider the Birds. Niiden synkänkauniit ja usvaisen maalailevat äänimaisemat yhdessä hypnoottisen hienon folk/alternativen kanssa ovat jotain voittamatonta. Seuraavat pitkäsoitot The Threshingfloor ja Ten Stones olivat mainioita kyllä, mutta hieman rokkaavampia tyyliltään. Uusin, Refractory Obdurate osoitti tosiaan yhtyeen jatkavan suoraviivaisemmalla linjalla.
MA: Supportina toiminut Plain Ride oli minulle uusi, mutta miellyttävä tuttavuus. Janne Westerlundin laulu kuulosti kahdensadan ampiaisen pistämältä P-K Keräseltä (22-Pistepirkko) ja bändin folkvaikutteinen trippailurokki notkutti kehoa ja mieltä.
MS: Oli tosiaan hyvä lämppäyskeikka. Jossain yhteydessä Plain Ridea ollaan kutsuttu krautrockiksi, itseäni on aina huvittanut tuo määre, sen genren bändeillä kun yleensä ei välttämättä ole musiikillisia yks-yhteyksiä keskenään. Sattuvatpahan vaan olemaan yleensä Saksasta ja yleisen valtavirran ulkopuolella.
MA: Roudaustauon jälkeen introna soivat Mosaic-levyn alkutahdit. Olin jotenkin kuullut, että Edwardsin lavaesiintyminen on melko intensiivistä ja enemmän kuin hieman omituista. Himmeä viittilöinti oikealla kädellä ja ikään kuin näkymättömien lyöntien voimasta nytkähtelevät päänliikkeet hämmensivät silti ja antoivat – ilmeisen harkitusti – ristiriitaisen vaikutelman.
MS: Olin todella yllättynyt siitä, ettei Edwards istunut tuolilla tällä kertaa. Kaikilla edellisillä näkemilläni keikoilla hän on toiminut jakkaralla istuen, roimien kielisoittimia ja laulaen vuoroin erikoiskaiutettuun ja vuoroin tavalliseen mikkiin. Nytkin hänellä oli kaksi mikkiä, mutta ihan kuin olisi laulanut pelkästään siihen efektoituun.
MA: Bändisoitto osoitti että olin oikeassa. Wovenhand tarjoili tässä muodossaan massiivista, stonerhenkistä rockia. Keikkasetti koostui uuden levyn kappaleista, ja sovitukselliset nyanssit oli liveolosuhteisiin korvattu superintensiivisellä rytinällä. Edwards laittoi sähkökitaran sivuun vain kahden biisin ajaksi soittaakseen banjolaa, eli 5-kielisen banjon kaulalla varustettua mandoliinikoppaista soitintaan. Sekin oli hukkua bändin tuottamaan kitaravetoiseen valliin. Laulu oli nostettu vallin yli pintaan voimakkailla efekteillä. Rumpalia oli kyllä ilo seurata, ja ajoittaiset perkussiot piristivät tuuttausta hieman.
MS: Aika kauaksi ovat DEE ja soittajakumppaninsa menneet folk-juuristaan. Pauhaava äänentoisto ja intensiivinen ilmaus alkoivat lähennellä maanmiestensä Swansin ääriäänivallia. Olin aika edessä katsomassa ja tutkiskelin paljon Edwardsin olemusta. Hän oli oma eriskummallinen, hypnoottinen itsensä, silmät kiinni miltei koko keikan. Ehkä hitusen vähemmän maaninen kuin ennen. Hän ei mm. kertaakaan läimäissyt itseään päähän kädellään, hullunouto ele mitä kuitenkin on maneerannut taannoisina vuosina keikoilla.
MA: En voi sanoa olevani pettynyt, sillä keikka oli erinomainen. Siitä huolimatta illan varsinainen huippuhetki minulle oli encore, jonka Edwards esitti yksin mies ja banjola-pohjalta. Whistling Girl ja Bob Dylanin oudonkohtalokas As I Went Out One Morning.
MS: Samat sanat. Luulin muuten että se Dylanin biisi oli DEE:n improvisoimaa jatkoa Whistling Girlille. Mielestäni Wovenhand on nyt tullut erään ilmaisun päähän. Kaipaan niitä venkuraisia ja herkkiä kansanmusiikkielementtejä, niin kantaeurooppalaisia kuin perijenkkiläisiäkin. Voisi myös olla paikallaan laskea desibelitasoja sekä virittää uudelleen niitä ihastuttavan kiehtovia äänimaisemia raa’an paahdon sijasta, kuitenkin tuorein sävyin. Olisi myös todella hienoa kokea DEE trubakeikalla.
MA: Voi tietysti olla, että kymmenkunta vuotta folkvetoista soittoa kaipaa vastineeksi vähän mättöä. Aika näyttää, mihin suuntaan homma kehittyy. Sitä trubakeikkaa odotellessa voi kaivella vaikkapa Youtubesta Edwardsin soolovetoja ja täysin akustista Wovenhandiakin. Löytyy se As I Went Outkin.
Wovenhandin ydinhahmo David Eugene Edwards on tavannut poiketa normisolistikuviosta keikoillaan niin, että on istunut tuolilla seisomisen ja kuljeskelun asemesta. Tämä on vanhan liiton kuva. Nykyään Wovenhandin ilmaisun ollessa roipeampaa hänkin seisoo kitaroineen mikkiständin edessä kuin kaikki muutkin rock-solistit. Kuva: Deathwish Inc.
Kai ne kännykuvat parempia kuin ei mitään. Wovenhand Ääniwalli-klubilla 101014. DEE, Neil Keener, Chuck French. Taustalla rummuissa Ordy Garrison.
Edwardsin intensiivistä ilmettä ei oikein kohtaa edes livetilanteessa. Hän on lähes koko konsertin ajan silmät suljettuna. Kaulassaan oleva risti ei ole pelkkää imagoa, miehen kirjoittamat sanoitukset tulvivat raamatullista sanastoa niin Vanhan kuin Uuden testamentin pohjalta. Mutta levykauppojen ”CCM/gospel” -laarista Wovenhandia on turha etsiä. Kuva: Deathwish Inc.
Historian siipien höyhenpöllyttelyä. Tässä haastattelen David Eugene Edwardsia Rumba-lehteen Tukholmassa 2006 ennen Wovenhandin Mosaic-kiertueen konserttia. Emme oikein sovellu tuohon fancyyn lounge-baariin, me miehet mustissa. Mutta mukava ja kohtelias mies hän on, hieman arvoituksellinen osin. Kuva: Ariel Björklund
