Metallibuumista on 10 vuotta aikaa. Mikä on jytän preesens ja tulevaisuus?
Kyllähän te muistatte kuvion kymmenen vuotta sitten. Hevi soi kaikkialla, Lordi voitti Euroviisut, Nightwishin kuulumiset nousivat lööppikamaksi, Trio Niskalaukaus oli kaikkien huulilla, Matti Vanhanen näytti metalliväen symbolia (väärinpäin) mediassa, Paula Koivuniemi ja Katri Helena vakuuttelivat muistaakseni hevariuttaan myös jossain. Kaiken kukkuraksi kuultiin kristittyjen valmistelevan omaa Metallimessuaan jossain Temppeliaukion kirkon uumenissa.
Sitten alkoivat muutoksen tuulet, osin nk. tosi-tv:n lauluskabojen toimesta. Kansa alkoi innostua kisavoittajista sekä elektroninen tanssimusa ja suomiräppi nousivat marginaalista valtavirtaan. Tällä trendiharjalla ollaan edelleenkin, tulevaisuus taas on ennustamaton.
Kesä 2016 oli raskaanpuoleinen Etelä-Suomen isojen konserttien teemoilta. Raskas, mutta myös varsin vintage-osastoinen. Black Sabbath oli liikkeellä jäähyväiskiertueen merkeissä. Deep Purple ja Uriah Heep vaikuttavat ikiliikkujilta, mutta viimeiset rundivuodet heilläkin häämöttävät. Hämmentävää on, että myös näennäisen vetreä Iron Maiden on kuin varkain siirtynyt siihen konkari-osastoon, joilta kysellään eläkesuunnitelmista. Nuorempia pitkätukkia esiin tuovat Tuska-festivaalit ovat muodostuneet instituutioksi, joka viettää ensi vuonna 20-vuotisjuhliaan.
Purple ja Heep rokkasivat Kaisanimessä kesäkuun toisena viikonloppuna. Jytän konkarit eivät päässeet suuresti yllättämään, vaikkakin Uriah Heepin virkeä tunnin veto oli jo vähän oho -osastoa. Heepin näkisi mieluusti omallakin keikalla jollain klubilla. Lisäksi mieltä lämmittivät epäitsestäänselvien biisien kuten Sunrisen ja Stealin‘:in läsnäolo setissä. Deep Purplen keikkakunto on ollut aina soitannollisesti varmaa, mutta solisti Ian Gillanin ikääntyminen on kuulunut suorituksissa. Tälläkään kerralla homma ei mennyt ihan tuubiin, koska mies selkeästi kärsi köhästä. Toisena biisinä kuullun In Rock -klassikko Bloodsuckerin loppufalsetit olivat aika vaivaannuttavaa kähinää. Toisaalta “Gilliksen” vapautunut höpöttely kertoi konkarin vahvasta itsetunnosta vaikka illan kuntonsa ei ollutkaan parasta mahdollista. Vuodet ovat tuoneet hänen soundiinsa lisää soulin tummuutta, joka sopi hienosti tulkinnallisempiin kappaleisiin. Bändin kunniaa kohottaa se, että tuorein materiaalinsa on parhaimmillaan loistavaa, kuten setin puolivälissä kuultu uuden levyn Vincent Price, jyhkeä ja sopivan uhmaava kunnianosoitus mestarinäyttelijälle.
“Meiden” soitti parillekymmenelletuhannelle fanilleen Hämeenlinnassa, Kantolan tapahtumapuistossa. Viime kesän AC/DC:n keikka oli kuulemma ollut musiikillisesti varsin ok, mutta järjestyksellisesti kaaos. Nyt organiseeraus toimi hyvin, tosin paikka ei ollut läheskään niin täyteen ammuttu kuin aussiviisikon esiintyessä. Ihastuttavien kesäiltakelien ollessa läsnä Iron Maiden soitti nautittavan peruskeikan. Pidän valtavasti siitä, että “Irma” sijoittaa settilistaansa aina runsain mitoin tuoreen levyn biisejä, jos sellaisen ovat ulos juuri syytäneet. Kuulimme The Book of Souls -levyltä 6 kappaletta. Pidin kokemuksesta, jossa analysoin missään vielä kuulemattomiani kappaleita legendaarisen bändin niitä soittaessa. Melodiat nousivat hyvin esiin, piirre, mikä on hyvin Maidenia. Solisti Bruce Dickinson säästeli ääntään paikka paikoin, mutta jokainen yleisössä tiesi legendaarisen laulajan syöpätaistelun pari vuotta sitten. Maailman parhaisiin biiseihin lukeutuva eeppinen Hallowed Be Thy Name oli palannut yhden rundin tauon jälkeen settilistaan, mikä oli myös mahtavaa.
Metallimessu lähti liikkeelle muutaman kristityn hevarin visiosta. Alun perin piti järjestää vain yksi messu, mutta sitten alkoivat puhelimet soida ja kutsuja kävi ympäri Suomen. Kymmenen vuoden aikana työryhmä on tehnyt lähes sata messua maassamme ja muutaman Ruotsissakin. Tekijäjoukossa ovat edelleen alkuperäisviisikossa vaikuttaneet Haka Kekäläinen ja allekirjoittanut. Tervettä uudistusta on tapahtunut musiikkivastaavien vaihtumisien myötä. Tätänykyä messun virsisovitukset myötäilevät jo hieman progressiivisen metallin kulkua, rivakkuutta on lisätty ja sovituksia rikastettu, uusia virsiä toki settiin lisätty myös. Juhlimme messun kymmentä vuotta työn merkeissä, olimme saaneet mukaan ensimmäisen messun saarnaajan Jukka Valkaman ja virret olivat sanoja kuin silloin 10 v sitten. Vajaat kolmesataa ihmistä saapui Temppeliaukioon nauttimaan virsistä, kuulemaan sanaa ja osallistumaan ehtooliseen. Tunnelma oli hieno – tästä on hyvä jatkaa eteenpäin.
Tuska ei tuonut esille jurakautisia konkareita, vaan valtavan metallikavalkadin nykytarjontaa sekä muutaman vanhan liiton klassikko-orkesterin kuten Testamentin ja Anthraxin. Nämä jenkkithrashin luottosuuruudet käyvät maassamme säännöllisin väliajoin ja vastaanotto on poikkeuksetta lämmintä ja innokasta. Nytkin he heittivät energiset ja komeat keikat, joissa kuultiin sopiva määrä ikihelmiä kuten Over The Wall ja Indians, mutta miellyttävän paljon aivan uutukaisia ralleja niinikään. Lauantain pääesiintyjä Ghostin teatraalinen keikka sai itseni mietteliääksi metallimusiikin tulevaisuuden suhteen. Tullaanko Ghostia näkemään 30 vuoden kuluttua Kaisaniemen puistossa, kuten Purplea ja Sabbathia? Musiikkikulttuuri on muuttunut projektiluontoisemmaksi. Nostalgia myy nyt ja oletettavasti tulevaisuudessakin. Maailman tunnetuimpiin kuuluvat rock-kappaleet Smoke on the Water ja Paranoid tulevat soimaan radioissa ikuisesti – mutta livenä niitä ei kohta enää kuulla tekijöidensä toimesta.
Niin, Black Sabbath. Yhtye, joka on itselleni ehkä merkittävin kaikista. Ydinsyy siihen, että pukeudun mustiin ja käytän leveälahkeisia housuja. Neljän Birminghamin tehdaskaupunkilaisen nuoren idea, yhdistää korkea volyymi sekä tummanpuhuvat sanoitukset, muutti maailmaa pysyvästi. Jäähyväiskiertue oli yhtyeeltä linjakas päätös. Ozzy ja ilmeisesti Tony Iommikin aikovat jatkaa musiikin tekemistä tahoillaan, mutta nyt Black Sabbath haluttiin saattaa kunnialla eläkkeelle tai hautaan. Ihan täysin nappiin asia ei mennyt, koska alkuperäisrumpali Bill Wardin soittokunnon todettiin bändikamujen taholta olevan liian epävarma, jotta mies olisi pystynyt osallistumaan pitkään jäähyväisrundiin. Geezer Butlerin tymäkkää bassottelua rytmittämään otettiin mukaan luottohemmo Ozzyn bändistä, Tommy Clufetos. Ei jäseneksi, mutta kiertuerumpaliksi.
Kaisaniemen keikka, yhtyeen viimeinen maassamme koskaan, oli onnistunut parituntinen. Ozzy lauloi hyvin, mutta varsinkin alkukeikasta ihan eri sävellajista kuin mistä bändi soitti. Vaikka nuotillinen skarppius olikin välillä mitä oli, niin rakastetun keulakuvan suoritus ei ollut missään nimessä kehno – vaikka toki Ozzy saa anteeksi paljon enemmän kuin leijonanosa laulajista. Miehen ääni sinänsä on hyvässä tikissä, tekniikka ja kunto kohdillaan. Geezer Butlerin bassottelu oli jälleen ilmiömäistä. Mies jammaa ja groovaa raskaine, siltikin jazzmaisine jumputuksineen aika omissa sfääreissä, kun taas Ozzy ja Iommi pitivät aidontuntuista hymyshowta keskenään. Heillä tuntui aidosti olevan hauskaa. Pitkän linjan fani riemuitsi, kun kuuli livenä bändin ydinluuta Behind the Wall of Sleepin, Hand of Doomin ja Into the Voidin muodossa. Ei radiohittejä, vaan niitä murskaavia kivijalkoja, jotka loivat Sabbathista erään tärkeimmistä rockbändeistä koskaan. Liikutus valtasi mielen, kun näin loppukumarruksien jälkeen Ozzyn ja Iommin kävelevän lavalta pois kädet toistensa harteilla.
Heavy-buumista ollaan tultu jo kauas, mutta kuulijoita riittää raskaalla rockilla nyt ja aina. Metallimusiikin tulevaisuus on kyllä kiintoisa. Järkäleet eläköityvät pian, aivan kuin samassa linjassa kun muutkin suuret rockbändit. Onko esimerkiksi Ghostista ja toisesta Tuskan tämän vuoden pääesiintyjästä, Children of Bodomista tulevaisuuden mahtinimiksi? Entä taannoin Hartwall Arenalla esiintyneistä Avenged Sevenfoldista ja Disturbedista? Väitän, ettei. Mainitut neljä esimerkkiä ovat nyt suosionsa huipulla eivätkä ole onnistuneet tuottamaan kaikkien tuntemia anthem-biisejä. Kun Iron Maiden joskus lopettaa, heavy metalin stadionaikakin päättyy. Mutta klubeissa, festareilla ja Jäähallin kokoisissa paikoissa se kaikunee tulevaisuudessakin pysyväisluontoisesti. Eikä suuren (lue valtavan) yleisön suosio ole koskaan ollut laadun tae, usein milteipä päinvastoin.
Punk’s not dead ja mitä näitä muita musiikillisia sloganeita onkaan. Mikään musatyyli ei voi varsinaisesti kuolla. Olennaisinta on kuitenkin se, mitä juuri sinulle on hyvä musiikki, minkä koet omaksesi. Ei tyytyä siihen mitä “joutuu” kuulemaan, vaan mikä saa oman sielusi liikahtamaan, sydämen värähtelemään. Olen itse sangen monensorttisen äänitaiteen suurkuluttaja, mutta silti hevarius on se, mihin koen suuremmin kuuluvani. Se on heimo, joka kokoontuu Tuska-festivaaleilla, selaa vesi kielellä alan äänitteitä kaupoissa ja vaahtoaa keskusteluforumeilla bändien nippelitiedoista. Hevareihin kuulun, siinä ryhmässä on turvallista olla. Sen heimoon kuuluvana ihmisenä voi humoristisesti nostaa ilmaan Ronnie James Dion lanseeraaman etu-pikkusormi -merkin ja samalla miettiä, mitä Ozzy Osbourne sinulle haluaa toivottaa kun huutaa ilmoille ikuisuusspiikkinsä “God bless you”.
Ja suurin kiitos kuuluu tässä vaiheessa sanoa Tony Iommille, raskaiden riffien esitakojalle, ken ripustaa mustan Gibsoninsa pian naulaan Sabbathin viimeisien keikkojen jälkeen ja jatkaa taisteluaan syöpää vastaan. Soittakaa Iron Man!
Iron Maidenin Dave Murray ja Steve Harris.
Näin kulkee Metallimessun soitto tätänykyä. Tuore kuva kesäkuun 2016 10-vuotismessusta.
