Useimmiten konserteissa saa, mitä tilaa ja/tai odottaa. Joskus pettyykin. Harvemmin sitä kuitenkaan tulee ällikällä yllätetyksi, vieläpä sellaisen kappaleen aikana, minkä tiesit varmasti tulevaksi keikalla. Tämän vuoden Pori Jazzin monipuolisen tarjonnan ylivoimainen huipennus oli yllättäen soulmies Charles Bradleyn keikka ja sen finaali.
Pori Jazz näytti hyvät kyntensä tänäkin vuonna. Tarjonta oli Kirjurinluodon pääareenalla tasaisen laadukasta. Yhtään varsinaista meganimeä festariorganisaatio ei tänä vuonna ollut kiinnittänyt listoilleen. Torstaina Brian Setzer rockabillytti juurimusan ystäviä, silloin paikalla näkyi tavallista enemmän tötterötukkaa kohonneilla ohimoilla sekä viehkoja kellohameita. Perjantain tasaisentappava sade söi taatusti osan potentiaalisista tulijoista, mutta Mrs. Lauryn Hilltaustajoukkoineen sai hiphop-groovellaan kohmeisen yleisön notkeaksi ja tunnelman nousemaan. Lauantain isot nimet Bo Kaspers Orkester ja Seal olivat nappinimiä ja viihdyttivät tasokkaasti.
Kiintoisimmat nimet löytyivät miltei poikkeuksetta syvemmältä Kirjurinluodosta, vanhalta jazz-areenalta Lokkilavalta. Fuusio- ja progemies minussa iloitsi suuresti John McLaughlinin vetreästä ja hyväntuulisesta virtuoosikeikasta. Hillitön instrumentaaliporukka Snarky Puppy sai aikaan yllättävääkin nuorisohysteriaa. Samettisen äänen omaava sympaattinen Gregory Porter toi puistoon urbaania soulsykettä ja äkkiväärä kitaristi Marc Ribot oli kuin villiintyneen musaluokan kapellimestari opetuslastensa kanssa.
Kirjurinluodon Jokilava oli uudenkarhea keikkapaikka, jonka tarjonta oli linjattoman monipuolista. Nautin suunnattomasti hiphop-hahmo Paperi T:n ilmaisusta. Hänen nihilismiä ja juopottelua sisältävät, ironiaa ja mustaa huumoria ginipulloittain sisältävät tekstinsä ovat hykerryttäviä ja taustallaan vaikuttavat konemiehet luovat poikkeuksellisen hienon, tumman taustan miehen räppäykselle. Norjalainen Jaga Jazzist taas oli sitä mainittua jazzia, kyllä, mutta käsittämättömän rikkaassa ja rönsyilevässä paketissa. Iso bändi sekoittaa ilmaisuunsa vaivatta post-rockin raskaita ja elektron pulputtavia elementtejä, myös progehaamu näytti leijuvan lavan yllä heidän soittaessaan.
Unotumattomin elämys koettiin kuitenkin Charles Bradley & His Extraordinaidesin keikalla lauantain alkuillasta. Kuuntelin konserttia edeltävänä iltana Bradleyn viimeisimmän, Changes –albumin. Keskitempoinen, ajoittain gospelhenkinen soul oli asiansa ajavaa, muttei mitenkään unohtumatonta. Mainitut spirituaalivaikutteet nousivat kohoten esiin etenkin God Bless America ja Ain’t It a Sin –kappaleissa. Pienen yllätyspommin koin levyn nimikappaleen lähtiessä soimaan. Sen otsikko ei mitenkään antanut vihjata, että kyseessä olisi Black Sabbathin balladi heidän neljänneltä levyltään. Changes on erikoinen pikkuhelmi Sabbathin tuotannossa. Ozzy laulaa pianovetoisessa, haikeassa hiturissa mennestä suhteestaan ja haikailee entisiä vuosia mielitiettynsä kanssa.
Bradleyn lauantainen konsertti lähti liikkeelle asiaankuuluvalla soul-maneerilla, jossa muu bändi hilasi lavalla keinuvaa lämmittelymusaa ja yhtyeen kitaristi hehkuttaa solistia. Sangen sopivaa touhua, kun muistaa nyt 67-vuotiaan Bradleyn aloittaneen uransa James Brown -imitaattorina, joista hommista hänet kekattiin tekemään omaa musaa – varsin varttuneella iällä. Hänen debyyttialbuminsa julkaistiin vasta viisi vuotta sitten. Kun Bradley marssi lavalle kirkuvanpunaisessa puvussaan ja avasi suunsa, moni hätkähtihe Kirjurinluodon kesäillassa. Mies omaa käsittämättömän kantavan ja äärimmillään rääkyvän ulosannin. Hän kuuluu eittämättä samaan koulukuntaan Otis Reddingin ja Little Richardin kanssa, puhumattakaan jo mainitusta soulin kummisedästä. Sujuvan keikan kuluessa ehdin jo hieman ilkikurisesti miettiä, onko se nyt sitten soulin merkki, että solisti osaa huutaa säröllä ”wääääääu”. Mutta Bradley omaa kuitenkin komean määrän tulkintaa ja herkkyyttä ilmaisussaan.
Sielugroove oli ajoittain temmokasta, suurimmaksi osaksi kuitenkin rauhallisen puoleista kuljettelua. Keskivaiheilla anttettiin tilaa yhtyeen instrumenteille, joiden soolottelun aikana Bradley vaihtoi vaatteita. Bändi kohosi hienoille siiville Confusion –biisissä, jossa meno yltyi miltei heviksi. Solistin jamesbrown-maneerit tulivat ilmi jalkatyönsä ja mikrofonintelineen villin heiluttelun avuin. Tarja Halonen pysyi kuitenkin lavalta poissa. Keikka päätettiin Changesiin, ja miten. Bradley, joka oli kiitellyt yleisöä vuolain sanoin koko keikan ajan, introitti biisin kertomalla edesmenneestä äidistään. Spiikki oli pitkä, viiltävän herkkä, aidon ikävöivä ja äärimmäisen henkilökohtainen. Se avasi uudella tavalla sen, että Changesia ei oltu valittu miehen repertuaariin mielenkiintoisena kuriositeettina, kuten ensin luulisi. Sen läsnäolo levyllä ja illan keikkasetissä konkretisoitui järkälemäisellä tavalla. Eikä vähiten siksi että oman isäni menetyksestä on kulunut varsin vähän aikaa.
Ennen viimeistä säkeistöä Bradley spiikkasi kesken biisin että ”…nyt tulee se kaikkein vaikein osuus, kuunnelkaa…”
It took so long
To realize
That I can still hear
Her last goodbyes
Now all my days
Are filled with tears
Wish I could go back
And change these years
En taatusti ollut ainoa, joka tunsi liikutuksen pakahduttavaa oloa rintalastansa alla ja kurkussa. Bradley teki tulkinnassaan jotain, mihin pystyy vain todellinen taiteilija, oikeammin tässä tapauksessa tulkitsija. Hän olisi keposesti voinut valita keikkasettiinsä minkä tahansa soulklassikon ja kesäfestivaalikansa olisi ollut pähkinöinä. Taituruudesta ja sielun syvyydestä kertoo se, että hän ei ainoastaan tehnyt yllättävän musiikillisen vedon versioidessaan heavy metalin klassikkoyhtyettä, vaan myös loi tulkinnallaan ja puheillaan biisille uuden kontekstin. Changesin teema liikkui alkuperäisestä, parisuhteen näivettymisestä, Bradleyn henkilökohtaiseen, oman vanhemman menettämisen raastavaan kipuun. Esitystilanne toi hienolla tavalla esiin sen faktan, että ei se mitä sanot – vaan miten, millaiset kehykset eittämääsi taidekokonaisuuteen luot.
Kappaleen loppuvaiheessa hiestä märkä Bradley kampesi itsensä pois lavalta mennen kättelemään ja halaamaan liikuttuneen yleisön eturiviä, sekä myöskin nimmaroimaan ojennetut levyt. Näin videoscreeneiltä hienoista tunnelmallista hurmosta. Olin ajatellut, että Changes soitettaisiin keikan puolenvälin tienoilla “sopivassa hiturikohdassa” ja yleisö villiinnytettäisiin lopussa jollain Land Of 1000 Dances -tyyppisellä temmokkaalla skenesopivuudella. Toisin, paremmin, upeasti, kävi. On kliseemäistä sanoa, että joku lauloi itsensä ensivisiitillään suomalaisten sydämiin, mutta nyt tässä vain taisi käydä niin.
Äitini tuli myöhemmin illalla, hyvissä ajoin ennen Sealin keikan päätteeksi tullutta ruuhkaa, autolla hakemaan minua Porista majapaikkaan. En silloin muistanut halata häntä, vaikka Bradley niin kehoitti.
Teksti: Mikko Saari
Kuva: Stefan Crämer / Pori Jazz press
