Olen elämässäni tilanteessa, jossa läheiseni on vakavasti sairas. Elämän väistämättömiä asioita tapahtuu ihmisten elämissä jatkuvasti riippumatta siitä, että elämme pandemian keskellä. Korona ei laittanut muuta elämään pause-tilaan, vaan kaikki elämän kirjo iloineen ja suruineen on läsnä siitä piittaamatta. Monien asioiden päälle on kuitenkin tullut niin sanottu koronakerroin. Siinä missä ennen asioita olisi voinut ratkoa tutuilla ja opituilla ratkaisukaavoilla, niin koronasta on tullut keskelle kaavaa yksi valtava muuttuja, jota ei voi jättää huomiotta.
Sunnuntaina vietetään isänpäivää. Kun yhteistä aikaa on jäljellä vähän ja välissä on paljon kilometrejä, niin tällaisten päivien läheisyydessä jatkuva riskien punnitseminen on läsnä. Vähäinen aika on jotenkin erityisen tiivistynyttä ja sitäkin kallisarvoisempaa eikä sitä haluaisi riskeerata millään. On välillä haastavaa muistaa, että loppumatkan saattajana tulee nähdyksi mahdollisena riskinä. Halaukset, kosketukset ja tärkeiden asioiden kuiskaamiset saavat uudenlaisen sävyn. Nyt myös miettii niitä menneitä isänpäiviä, joina ei ole taittanut noita kaikkia satoja kilometrejä ja kuinka mitättömiltä ne silloin relevantit syyt ja esteet nyt tuntuvatkaan.
Kuoleman läheisyys muistuttaa elämälle antautumisen tärkeydestä. Siitä, että tarttuu hetkeen, kun hetki on käsillä. Se muistuttaa, että isänpäivä voi olla ihan joka päivä. Ei tarvitse katsoa kalenterista hetkeä, jona uskaltautuu kertomaan tunteistaan – vahvistamaan sidettä, joka on vielä olemassa.
Olen koonnut talteen asioita, joita haluan sanoa muistopuheessa, mutta ymmärsin, että merkityksellisimmät puheet pidetään eläville, ei kuolleille. Se mitä on sydämellä, on sanottava nyt. Siunaus- ja muistopuheet pidetään läheisten lohdutukseksi, siinä hetkessä ajasta ikuisuuteen siirtynyt on jo paikassa, jossa lohtu on ikuisesti läsnä ja jossa ei ole viimeisiä isänpäiviä.
Teksti: Hanna Similä – Taideyliopistopappi
Artikkelikuva: Aaron Burden on Unsplash
