Istun retriitissä ja löydän yhteyden sydämeeni. Vihdoin, se on nimittäin ollut kauan kadoksissa. Sydämeni on iloisella päällä, sillä on meksikolainen fiestahattu päässään ja se laulaa taukoamatta “I’m a happy fellow..” Sen menoa on oikeastaan aika liikuttava seurata. Sen sävelet osuvat myös ihan oikeaan, sillä näin onnellinen en ole ollut vuosiin.
Olen ollut kohta 10 päivää hiljaisuudessa. Se on tehnyt sielulleni ihmeitä. Nämä hiljaiset päivät hiljaisten vuorien syleilyssä ovat vieneet paikkaan, jossa mieli tyhjenee. Se ei tavalliseen tapaansa ole mukana tilanteissa tuomassa omia tulkintojaan, sekoittamassa, hämmentämässä, vaatimassa huomiota itseensä. Se on hiljentynyt ja hiljentymisen myötä raivannut tilaa sydämelleni tulla esiin.
Mielen vetäytyminen on kovin uusi kokemus sellaiselle, joka ei juuri muualla eläkään kuin omassa päässään. Tuntuu siltä kuin maailma laajenisi. Aistit herkistyvät, ja niiden mukana ympäristö aukeaa, alkaa kertoa tarinaansa. Polunvarren juurakko on pullea ja ystävällinen. Seetripuun kaareva runko on kuin syli, jonka turvaan voi käpertyä. Ilma väreilee ja tuoksuu, pienet olennot pitävät jatkuvaa konserttiaan.
Tämän hiljaisuuden keskellä tunnen kasvavani takaisin lapseksi jälkeen. Kaikki on uutta ja ihmeellistä.
Tässä todellisuudessa löydän myös Jumalan. Hän kurottaa kohti sydäntäni, joka odottaa auenneena, joka fiestahattu päässään on valmis antautumaan, antamaan elämälle mahdollisuuden tapahtua.
Tuosta retriitistä on kulunut kohta viisi vuotta. Kokemus käänsi aikoinaan elämäni suunnan. Vastusteluistani huolimatta uskalsin antautua, antaa elämäni ohjat Jumalalle, elämän hengelle – ja alkoi tapahtua!
Antautuminen ei missään nimessä ollut helppoa, ei se ole sitä edelleenkään. Olin aiemmassa elämässäni hyvinkin tottunut kontrolliin – oli näennäiseseti turvallisempaa, kun kaikki oli päätettävissäni. Olin tottunut täyttämään kalenteriani, tekemään turhanpäiväisiä suunnitelmia, jotta pysyisin kontrollissa. En siis uskaltanut antaa elämän, ihmeiden tapahtua.
Kannan syvällä olemuksessani tiukkaa suorittamisen perinnettä, monen meistä syntymälahjanaan saamaa. Siksi antautuminen on usein tiukassa. Se täytyy valita aina uudestaan. Kontrolli, järjestystä kaipaava mieli väijyy koko ajan nurkan takana, haluten usein ottaa ohjat käsiinsä. Vaatii vahvaa tietoisuutta olla luovuttamatta niitä sille.
Tämä teksti on syntynyt aikana, kun koko maailma on pysähtynyt. Nyt jos koskaan on aikaa opetella päästämään kontrollista irti. Pysähtyminen on usein parhaita opettajiamme; vain pysähtymällä, itseemme laskeutumalla voimme huomata, kuinka elämä tapahtuu. Se tapahtuu, kulkee uomissaan, oli mielemme sitä järjestelemässä tai ei. Pääsee huomattavasti helpommalla, jos tuota tapahtumista vastaan ei tarvitse taistella. Se vapauttaa energiaa itse elämään. Se raivaa tilaa muutokselle.
Siksi kehoitan: kun maailma pysähtyy, pysähdy. Niin paljon kuin omien olosuhteittesi keskellä voit. Se voi saada ihmeitä aikaan.
Matleena Ikola
Olen pappi ja Rosen-terapeuttiopiskelija, juuri äidiksi tullut. Kehot ja niihin tallentuneet muistot ja tunteet ovat olleet uteliaisuuteni kohde jo vuosien ajan. Jumalaan koen yhteyttä erityisesti meditoidessani ja tanssiessani, siis tehdessäni asioita joita rakastan.
