Edes yhtä vesilasia - Uskotoivorakkaus
 In Hiljainentila

“Koskaan en ole keneltäkään edes vesilasia pyytänyt”, tuumasi muuan mummo taannoin ystävälleni, ylpeänä omasta riippumattomuudestaan. Piti sitä suurena saavutuksena.

Olen elänyt läpi elämäni kuten tuo muuan mummo. Olen pyrkinyt olemaan riippumaton, itsenäinen, yksin ja omillani pärjäävä. Siitä saa kulttuurissamme helposti tunnustusta.

“Olet rohkea ja vahva, miten upeasti uskallatkaan”, kuuluvat pärjäämiseen rohkaisevat sanat.

Uskon, että pärjäämiseni on peruja omalta mummoltani. Joka taas on perinyt tavan oman mummoltaan. Tuota asennetta on maassamme tarvittu, se on ollut suorastaan elinehto silloin, kun olemme puskeneet läpi sotien, kylmyyden, nälkävuosien. Suurten etäisyyksien maassa, korpien keskellä, on ollut pärjättävä ilman apua.

Pärjäämisen kulttuurilla on kuitenkin seurauksensa. Kun hakee vesilasinsakin mieluummin itse, ei toisia ihmisiä juuri tarvitse. Yksin toimiminen on helpompaa. Tommy Hellsten puhuu siitä, kuinka heillä, joilla ei ole elämässään ollut mahdollisuutta olla pieniä ja tarvitsevia, on vaara sairastua vahvuuteen. Taudinkuvaan kuuluu, että asiat tehdään itse, apua ei pyydetä. Vaikka sitten hammasta purren.

Kun omasta haavoittuvaisuudesta tulee asia, jota ei uskalla katsoa ja jota on siksi paettava, saattaa elämästä tulla selviytymistaistelu. Ja toisesta ihmisestä uhka. Tällöin tilanteet, joissa oma haarniska on vaarassa murtua, voivat tuntua suorastaan lamauttavan pelottavilta. Niissä kun kysytään luottamusta toiseen. Hylätäänkö minut, jos paljastan tarvitsevuuteni?

Paradoksaalisesti; vahvuuteen sairastuneet usein itse katkaisevat ne säikeet, jotka veisivät kohti toista ihmistä. Suojatakseen omaan sisintään he ei eivät päästä lähelleen ketään, joka uhkaisi horjuttaa vaivalla rakennetun korttitalon rakenteita.

Silloin tietä todelliseen yhteyteen – toisen ihmisen tai oikeastaan minkään elävän kanssa – on mahdotonta löytää.

Elämässä ei juuri ole järkeä, jos se on pelkkää selviytymistaistelua. On uskallettava luottaa.

Se ei tietenkään ole helppoa, jos edelliset sukupolvet ovat näyttäneet vain selviytymisen ja sisukkuuden mallin. Vanhentuneiden ajatusmallien vangiksi ei kuitenkaan kannata jäädä, jos ne aiheuttavat enemmän haittaa kuin hyvää. Niiden karistelu vaatii vain lujan päätöksen. Tuo päätös on toki tehtävä useammin kuin kerran; jokaisessa tilanteessa, jossa vanha toimintatapa vetää puoleensa, on pysähdyttävä ja pohdittava, mitä todella kaipaa.

Jos elämänsä haluaa elää sopusoinnussa muun elävän kanssa, on yhteys lopulta ainut tie. Se ei synny kuin rehellisyydellä, armottomalla, sallivalla rehellisyydellä, jossa haarniskoista ei ole muruakaan jäljellä. Silloin voi saada kutsun tanssiin, koko luomakunnan kanssa.

Matleena Ikola

Olen pappi ja Rosen-terapeuttiopiskelija, juuri äidiksi tullut. Kehot ja niihin tallentuneet muistot ja tunteet ovat olleet uteliaisuuteni kohde jo vuosien ajan. Jumalaan koen yhteyttä erityisesti meditoidessani ja tanssiessani, siis tehdessäni asioita joita rakastan.

Recent Posts
Contact Us

We're not around right now. But you can send us an email and we'll get back to you, asap.

Not readable? Change text. captcha txt

Start typing and press Enter to search