Luin äskettäin, että ihmisen aivojen hyvinvointiin voi vaikuttaa ottamalla elämäntavakseen esimerkiksin leikkimisen, jonkin instrumentin soittamisen tai meditoinnin. Kaikista näistä esimerkeistä minulle tuli mieleen hengellinen elämä.
En osaa soittaa mitään soitinta. Mutta laulaa – vaikkakin välistä nuotin vierestä – osaan. Suomen evankelisluterilainen kirkko on mitä mainion paikka harjoittaa musisointia sellaisenakin ihmisenä, joka varsinaisesti ei musisointiin kykene eikä sen finessejä ymmärrä. Sillä meidän kirkossamme kaikki saavat laulaa, ei vain kuoro. Virret ovat myös pääsääntöisesti sellaisia, että kaikki saavat sävelestä kiinni. Myös sillä on merkitystä, että kirkkoon astuessa tyypillisesti näkee heti rivin virsikirjoja.
Kun laulan yhdessä, minulla on kaksi mahdollisuutta, joihin keskittyä.
Ne ovat oma ääneni (laulanko nuotin mukaan vaiko ei, miltä ääneni kuulostaa, soiko se kauniimmin kuin naapurin ääni, kajautanko hiljempaa vaiko kovenpaa kuin vieruskaveri)
tai päittemme yläpuolelle muodostuva yhteinen sävel, joka on enemmän kuin pelkkä ääntemme summa.
Kun kiinnitän huomioni yhteiseen säveleen, vapaudun itseni tarkkailusta. Saan yhtyä toisiin ihmisiin turvallisesti, olla hetken ajan samaa joukkoa mahdollisesti täysin tuntemattomien ihmisten kanssa. Egoni saa levätä musiikissa, minun ei tarvitse suorittaa, ei onnistua. Saan astua musiikin tunteiden maailmaan, kokea iloa, surua, kaipausta, ylistystä. Olen yhteydessä.
Mitä musisointi siis on opettanut minulle henkisestä elämästä?
Johanna Matruka Hammarberg
