Ilmastonmuutos ja nyt käsillä oleva koronavirusepidemia on laittanut ihmiskunnan polvilleen. Moni on hädissään, peloissaan ja huolissaan omasta tai läheisten puolesta. Ilmassa on paljon avoimia kysymyksiä. Kukaan ei tiedä kuinka pitkään tämä tilanne jatkuu. Olemme kaikki samassa veneessä. Yhtä epätietoisina.
Yksi asia on kuitenkin varma. Olemme tulleet kohtaan, jossa meidän on vakavasti pohdittava elämäntapamme kestävyyttä. Globalisaatio, jonka varassa moni asia markkinataloutta myöten lepää, kuljettaa myös viruksia nopeasti ja ketterästä ympäri maailmaa ja muodostaa kasvavan uhan tulevaisuudelle ilmastonmuutoksen kiihtyessä. Näin ei voi jatkua. Muutoksen tarve ei ole mielipidekysymys, vaan väistömätön tosiasia. Siinä mielessä koronaviruksen tuoma pysäytys on myös mahdollisuus kestävämmän tulevaisuuden rakentamiselle.
Voisi sanoa, että nyt on markkinat niille, jotka luovat sellaisia yhteisöjä, osallisuutta ja merkityksiä, jotka kannattelevat ihmisiä muutoksissa ja tukevat niin yksilöiden kuin yhteisöjen kestävää hyvinvointia. Tässä on kirkollakin mahdollisuus rakentaa aineetonta hyvinvointia edistävää kulttuuria.
Vanha, nukkainen ja hierarkkinen kulttuuri on horjunut liitoksistaan muun muassa #metoo keskustelun ja ilmastoaktivismin seurauksena. Kirkkokaan ei voi pitää kiinni vanhasta, jos se meinaa säilyttää paikkansa muuttuvassa yhteiskunnassa. On välttämätöntä kyetä uudistumaan. Väitän että suoritetun, ulkoapäin ohjatun, toimitetun ja sokeasti noudatetun uskonnollisuuden ja auktoriteettien aika on ohi. Jos kirkon historiaa tarkastelee, voi pistää merkille, että uudistuminen on kaava, jota kirkko on noudattanut alusta asti. Jeesus ja Luther kyseenalaistivat vallitsevia rakenteita ja tapoja. Syntyi uutta. Ehkä nyt on jälleen uuden aika?
Kirkko voisi aloittaa tekemällä tilaa pyhyyden kokemuksellisuudelle ja ihmisiä yhdistävälle uskolle. Luterilaisella kirkollakin on kontollaan tekoja, joilla on loukattua ihmisten uskoa. Esimerkiksi neljänsadan vuoden mittainen sortokausi, pakko kristillistäminen, jonka myötä tuhottiin ns. rahvaan ja saamelaisten uskomuksia, kulttuuria sekä lapin parantajien rumpuja. Rangaistus rumpujen käytöstä oli joissakin tapauksissa jopa kuolema. Kirkolla on myös ollut hankala suhde muun muassa kehollisuuteen, naisten asemaan ja muiden kristittyjen tapoihin elää ja ilmaista uskoaan.
Uskon tiedetään tuovan ihmisen elämään merkitystä ja vahvistavan resilienssiä eli sisäistä joustavuutta ja muutosten kohtaamisen taitoa. Usko ei kuitenkaan paikannu mihinkään tiettyyn uskontoon tai oppiin, eikä sitä voi yksikään maailmankuva omistaa itselleen. On kiehtovaa tavoittaa tieteellisesti tuotetun tutkimuksen ja teorioiden kautta sitä, mitä olemme tottuneet pitämään mystisenä ja tavoittamattomana. Esimerkiksi intuition tutkimus (Raami 2016, 2020) ja Erika Frommin teorisoinnit muuntuneen tietoisuuden tiloista (1977) voivat selittää ihmisen henkisiä ja hengellisiä kokemuksia. Karismaattisessa kristillisyydessä tunnettua kielillä puhumista on tutkittu aivokuvantamisen keinoin erittäin mielenkiintoisin tuloksin (esim. Newberg 2006, 2012, 2014), meditaation ja rukouksen positiivisista vaikutuksista löytyy runsaasti tutkimusnäyttöä. On tullut aika syleillä ja antaa tilaa sisäisestä syntyvälle, orgaaniselle uskolle ja jaetuille pyhyyden kokemuksille, jotka tuottavat ja ylläpitävät toivoa, luottamusta, aineettomia ja täten rajattomasti käytettävissä olevia resursseja -arjesta irtaantumisen ja haltioitumisen kokemuksia, jotka eivät kuluta maapallon resursseja. Kuten upea tähtitaivas, aamuhämärässä todistettu kurjen tanssi, kuin rakkaan käsi omassa silloin, kun sydän on täynnä kipua, kuin lapsen syntymän tai kuoleman lopullisuuden syvä ja kokonaisvaltainen kokemus – elämä on täynnä arkista taikaa. Ja arki voi olla suorittamisen sijaan syvästi henkinen matka.
Elämme aikaa, jossa uskonnolliset auktoriteetit, johtajat ja gurut ovat menettämässä valtaansa. Yläpuolelta tulevien määritysten aika on ohi. On aika löytää jotakin mitä ei voi manuaalista oppia eikä jakeita hokemalla sisäistää. Ihmiset etsiytyvät siksi yhä enemmän sellaisiin yhteisöihin, joista löytävät samanhenkisiä ja tasavertaisuuteen nojaavia ihmisiä. Puhdasoppisuuden sijaan ollaan kiinnostuneita jakamaan kokemuksia, fasilitoimaan henkisyyttä, tutkimaan sitä, miltä usko tuntuu, miten pyhyys koetaan, mitä merkitystä hengellisyys ja henkisyys tuovat arkeen, mitä ihmisenä eläminen syvimmiltään tarkoittaa. Kirkko voi tarjota tilan tämänkaltaiselle yhteisöllisyydelle, jossa riittää, että sydän on auki tutkimusmatkalle. Riittää että on totinen etsijä. Olen joskus lukenut, että Jumala pitää heistä.
Koronakeväänä 2020
Johanna Linner Matikka
YTM, diakoniavihkimyksen saanut sosiaalityöntekijä, joogaopettaja, tietokirjailija, tohtorikoulutettava.
Johannan esikoiskirja Muutoksentekijä – kohti lempeyden vallankumousta ilmestyi viime syksynä.
Kuuntele Valopäät -podcastin jakso:
