(virikepuhe Mikkelinpäivän retriitissä Bergvikissä 2015)
Onko meidän ympärillämme näkymätön maailma? Voinko uskoa johonkin, jota en näe enkä kuule, en haista, maista tai tunne? Sitä olemme tulleet tähän Enkelien sunnuntain retriittiin aavistelemaan ja hiljaisuudessa kuuntelemaan.
Usko on tietoon perustumaton (vakaa) käsitys jostakin, luottamus jonkin olemassaoloon; vakaumus
Näkymätön on jotakin, joka ei näy, jota ei voi nähdä, (= yliluonnollinen) voima
Näin Suomen kielen perussanakirja määrittelee meidän retriittimme teeman.
Itse asiassa kaikki elämän suurimmat asiat ovat näkymättömiä ja mitattavan tiedon ulkopuolella, vain omaan kokemukseen ja uskoon perustuvia: rakkaus, suru, pyhyys, Jumala. Mietin, mikä näissä on yliluonnollista? Siis sellaista, jota ei voi nähdä? Mikä taas sellaista, joka on kaikille näkyvää ja jollakin mitalla mitattavissa?
Rakkauden voi nähdä tekoina – rakkauden osoituksina, ilmeinä ja eleinä, mutta mittaamattomaksi salaisuudeksi se kuitenkin jää. Raamatun Laulujen laulu sanoo rakkaudesta näin: ”Jos joku tarjoaisi talot ja tavarat rakkauden hinnaksi, hän saisi vain toisten pilkan.”
Surunkin voi nähdä tekoina ja surevan koko olemuksessa, mutta surun ydin jää salaisuudeksi. Et voi millään mitata tai verrata toisen ihmisen surun määrää.
Entä Pyhyys? Kokemus siitä, että olet jonkin itseäsi suuremman lähellä? Tämä ”suuri” voi olla vastasyntynyt pikkuinen lapsi! Tai tuulen humina metsän korkeissa puissa. Tai vanhan kirkon kattoholveihin osuva valo. Se osuu juuri sinun sisälläsi johonkin kaipaukseen tai palauttaa mieleesi jonkun hetken, jonka vain sinä tunnistat. Kokemus on vahva ja tosi, mutta millä vakuutat muut siitä? Millä mittaat ja todistat?
Katolinen teologi Anthony de Mello vertaa syvän hengellisen kokemuksen kuvaamista ei-uskovalle ihmiselle tilanteeseen, jossa yrität kertoa syntymästään sokealle, minkälainen väri on vihreä. Vaikka veisit hänet istumaan tuoreelle niitylle tuoksuvien puiden alle, hän saa korkeintaan kalpean aavistuksen vihreästä.
Näin luulen, sillä näkevä ei osaa kuvitella sokean kokemusta, eikä sokea kertoa sitä niin, että näkevä todella ymmärtää. Meiltä puuttuvat sanat kaikkein tärkeimmän kuvaamiseen. Ehkä juuri hiljaisuus puhuu selvintä kieltä.
Jotkut ihmiset ovat kohdanneet kuoleman rajalla toisen todellisuuden ja palanneet kertomaan siitä. Kuolemanrajakokemuksia on kansainvälisesti tutkittu paljon.
Filosofian tohtori Leo Näreaho julkaisi vuonna 2015 aiheesta kirjan Kuolemanrajakokemukset, jossa hän tutkii eri kulttuurien, uskontojen ja aikakausien kokemuksia. Useimmille kokemuksille oli yhteistä valon tai valo-olennonkohtaaminen ja sanoilla kuvaamattoman rakkauden läsnäolo. Yhteistä niille on myös se, että tämä kokemus on ratkaisevasti muuttanut näiden ihmisten arvot ja elämän.
Ensimmäisen tutkielman suomalaisten kuolemanrajakokemuksista teki keväällä 2017 teologian maisteri Miia Kontro. Kirjoitin hänestä silloin Kotimaa-lehteen haastattelun.
Kokemus käynnistä kuoleman rajan tuolla puolen on Kontron mukaan kokijalle todellinen ja usein hänen hengellisyyteensä vahvasti vaikuttava. Lähes kaikille yhteistä on se, ettei olisi halunnut palata takaisin olotilasta, jossa vallitsi kirkkaus, vapaus ja ilo. Silti vain harva on rohjennut siitä avoimesti kertoa. Pelko leimautumisesta ja kokemuksen mitätöinnistä on vaientanut monet vuosikymmeniksi.
Kuitenkin kristinuskon perusasiat, iankaikkinen elämä ja Jumalan olemassaolo, ovat jo lähtökohdiltaan sellaisia, ettei niitä voi todistaa rationaalisesti, Kontro muistutti.
Ajattelen, että Raamatussa samasta asiasta kertoo Paavali korinttilaisille näin:
”Me julistamme, niin kuin on kirjoitettu,
mitä silmä ei ole nähnyt eikä korva kuullut,
mitä ihminen ei ole voinut sydämessään aavistaa,
minkä Jumala on valmistanut niille, jotka häntä rakastavat.” (1.Kor.2:9)
Mitä sisältyy tähän meille valmistettuun, jota emme voi näillä aisteillamme havaita? Ajattelen, ettei meidän kuulukaan vielä tajuta tai yrittää ennustaa lahjaa, joka on meiltä salattu kuin lapsuuden joululahja. Jotain meille kuitenkin on tuosta lahjasta, näkymättömästä todellisuudesta, jo annettu aavistaa – ja joillekin näytetty. Nyt puhun enkeleistä.
Enkelit ovat keskeisissä Jumalan sanansaattajan tehtävissä Raamatussa ja kristinuskon peruskertomuksissa. Enkeli Gabriel toi Marialle tiedon lapsen syntymästä, ja enkeli rohkaisi Josefia ottamaan Marian vaimokseen. Enkeli kertoi paimenille Vapahtajan syntymästä.
Kuitenkin enkeleistä puhutaan yleensä vain lasten yhteydessä, Mikkelinpäivänä ja jouluna. Enkeleistä on tullut herttaisia lastenkamarin satuolentoja ja joulun koristeita.
Toisaalta tällä hetkellä eletään keskellä maailmanlaajaa enkelibuumia, joka on noussut erityisesti uushenkisyyden piirissä.
Ehkä siksi ev.lut. kirkossa suhtaudutaan enkeleihin varovasti. On kuitenkin tutkittu, että lähes puolet suomalaisista uskoo enkeleihin, ja monilla on omia enkelikokemuksia. Toimittaja Olli Seppälä keräsi 90-luvulla suomalaisten kokemuksia, ja hänen Enkeli tuli luokseni -kirjansa ilmestyi vuosituhannen taitteessa.
Minä en ole nähnyt enkeleitä mutta olen (keväällä 2018) haastatellut Askel-lehteen henkilön, joka on elänyt enkelien kanssa siitä lähtien kun 20 vuotta sitten joutui pahaan autokolariin. Hän on Taina Hillo, 45-vuotias lahtelainen teologian opiskelija.
Hän näkee enkeleitä kaikkialla, jokaisen lähellä, ja maalaa kuvia näkemästään voidakseen kertoa jotakin tuon meille näkymättömän maailman kauneudesta.
Hän ei kysy eikä pyydä mitään enkeleiltä, vaan suoraan Jumalalta. Näin hän vetää selkeän rajan enkelihoitoja ja -energioita kauppaaviin tahoihin. Tärkeintä hänelle on se, että enkeli tuo viestin Jumalan rakkaudesta ja huolenpidosta ihmistä kohtaan. Enkelien näkeminen ei ole uskon mitta, jotkut vain näkevät niitä, hän sanoo. Olennaista on se, miten me voisimme auttaa toinen toistamme niin, että Jumalan parantavat voimat tulisivat käyttöön.
Näinkö yksinkertaista se on?: Me voimme tehdä näkymättömän maailman voimavaroja näkyviksi kun välitämme toisistamme ja autamme toisiamme.
Kyllikki Krapinoja
kirjoittaja on toimittaja ja retriitinohjaaja
