”Päivän ihmeellisin hetki on se, kun luomakunta viattomuudesaan pyytää lupaa ’olla olemassa’ jälleen kerran, niin kuin se pyysi kaikkein ensimmäisenä aamuna.”
Aamulla väsyttäisi nousta. Onko se väsymystä vai olemassaolon tuskaa? Pyydän lupaa olla olemassa tämänkin päivän. Tehdään, tunnetaan, ollaan suhteessa, ajatellaan, ollaan.
Olla olemassa on yhteyttä luomiseen. Luominen ei ole vain tapahtuma historiassa vaan se on todellisuutta joka aamu ja joka hetki. Olen yhteydessä luotuun tilaani olemassaolossani. Itsessäni syvimmillään.
Aamulla väsyttäisi nousta, koska se on olemassaoloa. Olemassaolo on raskasta koska se on ihme. Ihme että saan olla olemassa tänäänkin. Mutta miksi suhtaudun raskaasti siihen että olen?
Aamu on olemassaolon liturgiaa, jumalanpalvelus joka kiittää olemassaolosta. Linnut laulavat kuin kuoro, aurinko säteilee kosteilla pinnoilla kuin aamun riemuisa ilotulitus. Pimeys poistuu ja valo tekee kaiken näkyväksi ja eläväksi – olemassaolevaksi. Aamu juhlistaa luomisen ihmettä, tänäänkin.
Istun kirkossa aamumessussa. Olen täysin hyödytön täällä mutta samalla täynnä olemassaoloni aitoutta. Kiitollisuutta siitä että minut on luotu kuten silloin luomakunnan ensimmäisenä aamuna.
