”Todellinen erämaa kilvoittelijalle on ihmisen hengen erämaa, joka on samanaikaisesti hänen ja kaikkien.”
Thomas Merton oli 60-luvulle tultaessa parkkiintunut trappistimunkki, noviisimestari ja pappi Louis (hänen luostarinimensä). Hänestä oli tullut askeettisen luostarierämaan mestari ja guru, monien munkkien hengellinen isä ja yhä useamman ihmisen hengellinen ohjaaja lähellä ja kaukana. Silti hän kaipasi erämaahan jossa ei olisi sosiaalisia, poliittisia tai uskonnollisia tarpeita vaan ainoana lähteenä olisi ikuisten vesien lähde. Tämän sisäisen erämaan kautta hän lopulta ymmärsi että kaikki riippuu vain ja ainoastaan Jumalasta.
Mertonille 1900-luku oli ennen kaikkea häpeällinen materialismin vuosisata. Hän käsitti että osana ihmiskuntaa myös hän oli osa ydinpommeja, Hitlerin julmuuksia, Vietnamin sotaa, köyhyyttä, tauteja ja riistoa. ”Tämän kaiken keskellä kristitty ei voi julistautua edustavansa vain ’toista maailmaa’”, hän kirjoitti. Kyse oli ennen kaikkea vastuusta jossa kukaan ihminen ei voinut jäädä osattomaksi.
Merton läheni kirjoituksiensa sisällöissä yhä vahvemmin myös Vanhan testamentin profeettoja, jotka julistivat yhteiskunnalle Jumalan tuomiota tekemiensä vääryyksien johdosta. Hänelle länsimainen yksilökeskeinen kulttuuri oli osoitus siitä, että ihminen tuhlasi perintöään rakentaessaan omaa ”valtakuntaansa” maan päälle. Merton ajatteli, että ihmiskunta toistaa jälleen samat vanhat virheet ja rakentavat Baabelin tornit uudelleen maailmaansa.
Varhaiskristityille askeeteille erämaa oli pakopaikka urbanisoituneesta kristillisyydestä. Merton ajatteli tavallaan samoin liittyen kirkkoisä Augustinuksen utopistiseen toiveeseen hengellisestä kaupungista ”joka ei ole käsin tehty”, kuten Heprealaiskirje sanoo. Merton saattoi puhua luostaristaan ”ainoana oikeana kaupunkina Amerikassa” ja jopa läheinen pienehkö Louisvillen kaupunki oli hänelle luotaantyöntävä ”paikattomuuden ja karkoituksen” tyyssija. Hän huomautti, että kaupungit kieltävät ihmiseltä hänen identiteettinsä ja orjuuttavat hänet modernin sivilisaation osaksi. Teknologia hallitsee ihmistä ja ihminen menettää kosketuksensa olemassaoloon ja Jumalaan joka lopulta johtaa ”tuotannon ja kulutuksen itsekkääseen epäjumalanpalvelukseen”. Emme enää osaa elää ja elämästä tulee ilotonta kärsimystä.
60-luvun kuluessa Mertonin romanttiset kuvitelmat siitä, että astuessaan luostariin ja sen kontemplatiiviseen elämään yhteys Jumalaan löytyisi helposti, sulivat olemattomiin. Sen tilalle syntyi erittäin syvällinen ymmärrys ihmisestä, ihmisen sisäisestä tilasta ja Jumalasta. Ensiksikin yhteiskunnallisen tilan tarkastelu kirkasti hänelle ajatuksen siitä, että kontemplatiivisuus ei saanut nostaa ihmistä toisten yläpuolelle vaan itse asiassa puhtain sydämin arkisen työnsä ja vastuunsa kantava ihminen harjoitti ”kätkettyä kontemplaatiota”. Hänelle monen ihmisoikeustaistelijan uhraukset olivat paljon suuremmat kuin yksittäisen munkin kilvoittelu. Samalla hän ei kuitenkaan unohtanut luostarin merkitystä ja varsinkin hän oli hieman epäluuloinen 60-luvun katolisen kirkon lievennyksiä kohtaan ja luostarielämä oli yhtä lailla vaarassa ajautua samaan maailmallisuuden ansaan.
Mikä oli sitten tuo viimeinen ja lopullinen erämaa johon Thomas Merton astui? Hän itse. Ihmisyys. Hänen teologinen pohdintansa sisäisestä kokemuksesta yhdistyi 60-luvun teksteissä teemoihin joiden auki kirjoittaminen tai selittäminen ei ole tässä helppoa tai edes mahdollista. Hän myös itse alkoi luopua selityksistä. Merton näki, että kristillinen usko ei ole väitelauseita vaan ennen muuta persoonallista suhdetta. Sitä ei voi oppia ja omaksua ”ulkoa” vaan se on oman luotuisuutensa omistamista, mystinen Jumalan lahja jossa kaikki opit ja lupaukset Jumala itse valaisee. Kuten Siinain vuorella Jumala sokaisee mystikon täydellisyydellään, Jumalan tunteminen on rakkauden kokemista.
