Tällä palavalla aatoksella alkoi kesäinen päivä noin 45 vuotta sitten. Asuin lapsuuteni kerrostalossa ja mummola peltoineen sijaitsi lähellä kotiani. En muista, mistä idea urheilukentän rakentamisesta meidän samassa talossa asuvien lasten kesken sai alkunsa, eikä sillä ole oikeastaan merkitystäkään. Merkitystä sen sijaan on sillä tunteella, jonka tämä projekti saa minussa edelleen aikaan: kutkuttavan jännityksen ja odotuksen tunteen. Projekti alkoi suunnittelulla. Ymmärsimme, että valintoja oli tehtävä, eli sen verran puhdas järki ohjasi suunnitteluamme. Siihen se järki sitten loppuikin. Aamupäivällä aloitimme juoksuradan tamppaamisen pitkässä heinikossa. Seuraavaksi iskimme kaksi heinäseivästä maahan korkeushyppytelineitä varten, ja pakkohan se on pituushyppypaikkakin olla. Keihään- ja moukarinheittopaikat jätimme suosiolla pois. Lopputulos kirkkaana mielessä jatkoimme juoksuradan tamppaamista ja suunnittelimme pitävämme kisoja urheilukentällämme. Kuka olisikaan toimitsija, kuka lähettäjä, kuka huolehtii kisoissa myytävistä tarjoiluista? Keneltä löytyisi nallipyssy juoksukilpailun lähtölaukaukseen? No, yön aikana heinä oli noussut miltei takaisin pystyyn, joten tamppaaminen alkoi lähestulkoon alusta. Jatkoimme tätä pari kolme päivää, ja sitten se vaan loppui. En muista, että olisimme kokeneet epäonnistuneemme – ehkä siirryimme vaan luontevasti seuraavaan projektiin.
Näin leikki parhaimmillaan vie ihmislasta. Se tarjoaa kollektiivisen kokemuksen yhdessä tekemisen riemusta saaden leikkijänsä toisiin maailmoihin. Maailmoihin, joissa kaikki on mahdollista. Tässä leikissä oli selvä päämäärä, mutta todellisuudessa itse suunnittelu ja tekeminen olivat lopputulosta tärkeämmät. Ja näin leikissä usein tapahtuu. Leikin merkitystä lapsen kasvuun, kehitykseen ja oppimiseen ei voi liikaa korostaa. Sanotaan, että lapsi ei leiki oppiakseen, mutta oppii leikkiessään. Pienellä ohjauksella urheilukenttäprojektistamme olisi saanut hienon didaktisen leikin. Mutta oppimista tapahtui joka tapauksessa, vaikka emme leikkineetkään oppiminen mielessämme, vaan pelkkä leikkimisen riemu. Ja myöhemmin ajateltuna, mummoni oli upea leikin mahdollistaja antaessaan lasten temmeltää rauhassa pellollaan. Leikki tuokin lapselle suurta nautintoa ja on koko olemassaolon ydin. Leikin kautta voi toki käsitellä myös vaikeita ja ikäviäkin asioita, jolloin leikkijä voi säännöstellä itselleen sopivalla tavalla kokemustensa käsittelyä.
Leikki vaatii luovuutta, heittäytymistä ja ennakkoluulottomuutta. Innovaattori Perttu Pölönen peräänkuuluttaa kirjassaan Tulevaisuuden lukujärjestys 2020 myös meitä aikuisia luovaan ajatteluun ratkaisukeskeisen ajattelun sijaan. Hän kirjoittaa, että lopputuloskeskeisyys on myrkkyä luovuudelle ja meidän pitäisi pyrkiä säilyttämään kyky ajatella kuin lapsi; olla rohkea, hullunkurinen ja hulvaton. Filosofi Frank Martela on myöskin todennut Leikkipäivä 2016 kirjoituksessaan, että mitä enemmän työstä onnistuu tekemään leikinkaltaisen, sitä parempia tuloksia ihminen työssään saa.
Mitäpä jos tänä kesänä näiden rankkojen kuukausien jälkeen leikkisimme enemmän piha-, rakentelu- ja roolileikkejä ja kaikkia mahdollisia muita mielikuvitusta ruokkivia leikkejä. Leikkisimme ja pelaisimme lasten, lastenlasten ja ystäviemme kanssa sekä lomalta palattuamme myös työkavereidemme kanssa. Leikkivä työyhteisö voisi olla viihtyisä ja aikaansaava huippupaikka. Eli leikitäänkö töitä, sillä lastenkaltaisten on taivasten valtakunta?
Kirjoittaja: Satu Laakso, varhaiskasvatuksen asiantuntija
Helsingin seurakuntayhtymä
