Vappu on peruttu. Ei piknikiä Ullanlinnanmäellä, ei Mantan lakitusta Esplanadin puistossa tuhansien muiden kanssa, ei vappubrunssia ystävien seurassa, ei karnevaalihumua, ei vappupalloja, ei naurua, laulua ja riemua kevään saapumisesta.
Itkettää. Istun vappuviikon maanantaina yksin kotonani ja suren vappua. Harmittaa, että yksi vuoden odotetuimmista juhlaviikonlopuista on koronapandemian vuoksi peruttu. Tällä nimenomaisella hetkellä vihaan maailmaa, Suomen juhlavastaista hallitusta ja mikroskooppisen pientä koronavirusta, joka sotkee hienot vappusuunnitelmani.
Sitten todellisuus rysähtää päälle: tässä minä suren peruuntuneita juhlia, kun ihmiset taistelevat sairaaloissa hengestään, sairaalahenkilökunnan kesälomat on peruttu, leipäjonoihin ilmestyy päivittäin uusia nälkäisiä, moni on jäänyt työttömäksi ja useat ovat lomautettuina. Hallituskin tekee vain työtään ja ajattelee kansalaisten parasta.
Tulee huono omatunto ja pikkumainen olo, koska itselläni on edelleen (etä)työpaikka ja sosiaalinen, tällä hetkellä etäyhteyksillä toimiva, turvaverkkoni on tiivis. Tässä minä itken kiellettyä kansanjuhlaa, kun monilla ihmisillä on asiat paljon huonommin kuin minulla. Ahdistun ja itken vähän lisää.
Vappuviikon keskiviikkona (taas) väsyttää ja itkettää tämä kaikki. Vaikka edelleen tiedän ja tiedostan kuuluvani tässä kriisissä niihin onnekkaisiin, joilla on koti, työpaikka, toimivat etäyhteydet läheisiin ja terveyttä, niin silti väsyttää. Väsyttää, että ainoa keino pitää yhteyttä rakkaisiini on ruutu ja etäyhteydet. Väsyttää fyysisten ihmiskontaktien puute. Väsyttää yksinolo.
Kaipaan oikeaa ihmistä samaan tilaan kanssani ja välitöntä läsnäoloa. Ettei tarvitsi istua minkään vekottimen ääressä koko ajan, vaan voisi vaikka olla hiljaa yhdessä samassa tilassa jonkun kanssa. Se riittäisi. Viime yönä haaveilin nukkuvani jonkun kanssa sylitysten. Vaikka olen sinkku, tällaisia mielikuvia nousee ajatuksiini harvoin. Olen yleensä täysin onnellinen omassa elämässäni. Mutta tänään kaipaan toista ihmistä lähelleni niin että sattuu. En ole halannut ystäviäni viikkoihin tai edes koskettanut toista ihmistä päiväkausiin.
Väsyttää, että uutisissa on koko ajan jotain negatiivista (talous romahtaa, maailma romahtaa, elämä romahtaa…). Väsyttää epävarmuus kaikesta tulevasta. Väsyttää kaikki. Ajattelen, että ehkä huomenna vappu ja kevät piristävät eikä väsytä niin paljon. Mutta tänään väsyttää ja annan itselleni luvan tuntea väsymystä.
Koronapandemia on muuttanut meidän kaikkien elämää. Tiedostan itse kuuluvani koronapandemian onnekkaisiin. En kuulu riskiryhmään, voin tehdä etätöitä ja olen pysynyt terveenä. Toimeentulo, terveys ja toimivat ihmissuhteet etäyhteyksien kautta sekä viihtyisä koti, minulla on ne kaikki.
Ulkoisesti kaikki on hyvin. Ja silti ahdistaa, surettaa, väsyttää, harmittaa ja itkettää. Ja tämä on ok.
Korona koskettaa meitä kaikkia, jokaista omalla tavallaan. Jokainen meistä kärsii tilanteesta eri tavoin, siinä mielessä pandemia kohtelee meitä tasapuolisesti. Yksinasuvat ahdistuvat yksinäisyydestä, perheet hermostuvat jatkuvaan toisten läsnäoloon, pariskunnat riitelevät oman ajan puutteesta, vanhukset väsyvät eristäytymiseen. Tunnelmamme ja tunteemme ovat jaettuja, mutta kokemus on silti aina yksilöllinen.
Itse käsittelen tunteitani (myös niitä negatiivisia) puhumalla niistä ääneen läheisille ja vähän tuntemattomimmillekin (kuten esimerkiksi kirjoittamalla aiheesta blogitekstin). Yritän myös löytää uudesta ja tasapaksusta arjesta pieniä iloja, jotta jaksan. Itseäni auttavat hyvä ruoka ja juoma, etäyhteydet ystäviin ja perheeseen (vaikka ruutu väsyttääkin) sekä harrastusten vaaliminen.
Myös vertaistuen olemassaolo lohduttaa. Moni jakaa saman veneen kanssani.
Teet niin tai näin, niin älä jää korona-ahdistuksen kanssa yksin. Sinulla on oikeus tunteisiisi ja oikeus hakea apua. Puhu läheiselle tai ammattiauttajalle. Sanoita tunteita ja tuntemuksia, jotta ne tulevat käsittelyiksi. Usko tai älä, puhuminen helpottaa.
Kukaan ei tunne samalla tavalla kuin minä tai sinä tunnemme ja koemme tämän tilanteen. Mutta maailma on täynnä ihmisiä, jotka jakavat samat tunteet. Olemme tässä yhdessä. Ja yhdessä tästä selvitään. Puhuminen auttaa. Ja tunteiden tunteminen.
Peruuntuneen vapunkin voi onneksi juhlia karnevaalitunnelmissa vaikka syksyllä.
Iloista vappuviikonloppua (kaikesta huolimatta) ja voimia jokaiseen päivään!
Kirjoittaja Laura Leipakka työskentelee Helsingin seurakuntayhtymässä tapahtumakoordinaattorina.
