Jeesus huusi kovalla äänellä: ”Isä, sinun käsiisi minä uskon henkeni.” Tämän sanottuaan hän henkäisi viimeisen kerran. Luuk. 23:46
Jeesusta ei ole nujerrettu, vaikka hän onkin kärsinyt tappion.
Hylättynä, epätoivoisena, nääntymäisillään janoon, kuolemassa… ja silti viimeisellä hengenvedollaan vihaisena siitä, miten asiat ovat ja miten ne voisivat olla. Huutamassa näkymättömälle.
Unohda lempeä Jeesus, jos sellaisena hänet muistit. Voitko muuta kuin huutaa? Näin asiat ovat ja näin ne voisivat olla. Ja sinut on jännitetty niiden väliin.
Rukouksia ulvoen. Psalmin sanoja huutaen. Elämä karjuu kuolemalle, toivo kyynisyydelle. Jos ei saa raivota Jumalalle, niin kenelle sitten?
Jos tuntuu, että huuto voi kantautua halki tuntemattoman Rakkauden korviin asti ja Rakkaus vastaa, silloin uskaltaa hypätä. Ja putoat pimeyteen. Luotat itsesi näkymättömiin käsiin, armollisiin käsiin, jotka kerran loivat kaiken tyhjyydestä. Ne ovat aina luoneet ja tulevat aina luomaan.
Uskaltaisitko jättäytyä minkään toisten käsien kannateltavaksi?
Ehkei meitä olekaan hylätty. Ehkei meitä olekaan nujerrettu, vaikka olemmekin kärsineet tappion.
