Yhdeksännellä tunnilla Jeesus huusi kovalla äänellä: ”Elohi, Elohi, lema sabaktani?” Se on käännettynä: Jumalani, Jumalani, miksi hylkäsit minut? Mark. 15:34
Jumalanhylkäämä. Harvoin käytetty sana. Onko olemassa sellainen aika ja paikka, kun jopa Jumala on saanut meistä tarpeekseen, kun jopa kuolematon ja näkymätön tarvitsee omaa aikaa?
Menikö Jumala nyt piiloon Jeesusta… vai kadottiko Jeesus vain Jumalan näkyvistään? Kun tietää, mitä tuntee, onko syyllä väliä?
Jos uskoo, että Jeesus oli jotenkin myös Jumala, niin kyseessähän on jonkinlainen itsensähylkääminen – Jumala hyvästelee itsensä, unohtaa itsensä. Eräänlaista hulluutta.
Kun pimeys laskeutuu, hämmennys valtaa alaa. Äänet lähistöllä hiljenevät, katoavat. Katsojilta loppuu mielenkiinto. Jäljelle jää särkyvien sydänten hiljaisuus, haihtuvan toivon kuiskaus.
”Haloo?” Ei vastausta.
”Onko siellä ketään?” Mikään ei vastaa.
Vain sinä ja ei mitään. Hylättynä.
Jeesus Kristus jätettynä kohtalonsa armoille keskellä historian näyttämöä. Hullua. Kaikkeuden järjettömässä ytimessä. Menettämässä malttinsa. Kadottamassa sen ainiaaksi. Joka tahtoo pelastaa elämänsä, kadottaa sen. Hän sanoi niin.
