Olen aina pitänyt uusista vaatteista. Nuorena kannattikin meidän perheessä lähteä mieluummin isän kuin äidin kanssa vaateostoksille, sillä mikäli isän kanssa vastaan tuli jotain, mikä miellytti molempien silmää, se hankittiin, vaikka etukäteen mietitty budjetti olisikin vähän venynyt.
Äitini puolestaan oli harkitsevaisempi, nuoren näkökulmasta välillä ärsyttävyyteen.
Vaikka pidin vaateostoksista, on uusien housujen osto aiheuttanut ylimääräistä pulssin kohoamista. Tuntuu, että hyviä, sopivia uusia housuja on vaikea löytää. Ahdistustani on lisännyt entisestään se, että jos joku malli sattuukin miellyttämään, ei minulle luultavasti löydy sopivaa kokoa. Olenkin tottunut jo katsomaan ensimmäisenä aina pinon viimeisten farkkujen koon, yleensä suurimmat löytyvät sieltä. Sekään ei aina välttämättä riitä.
Nuoruuden vyötärön tuumakoko on jotenkin syöpynyt mieleeni. Vertaan itseäni menneeseen, ja tuumakoon kasvaessa ahdistukseni omasta itsestäni myös kasvaa.
Uusien housujen ostaminen pakottaakin minut aina paitsi konkreettisesti hikoilemaan sovituskopin peilin edessä, myös kohtaamaan oman kehoni ja siinä tapahtuneet muutokset sisäisen maailmani peilin edessä.
Paitsi ekologisista, myös kehonkuvaani liittyvistä syistä syystä korjaankin mieluisia housujani uudelleen ja uudelleen. Ensimmäiset paikat yritän tehdä itse, vaikeimmissa tapauksissa käännyn suosiolla äitini puoleen. Ja kun paikan viereen laitettu paikan paikka lopulta repeää, siirtyvät housut tulevien repeämien paikkausmateriaaliksi.
Jeesus puhui myös paikkaamisesta puhuessaan opetuslapsilleen Luukkaan evankeliumissa (Luuk. 5:36). Olen Jeesuksen kanssa samaa mieltä siinä, ettei vanhan paikkaaminen lopulta välttämättä kestä. Jos katson itseäni aina tuskaillen, en pysty ottamaan vas-taan sitä hyvää, jota Jumala haluaisi minulle. Jeesuksen huomio onkin siinä, että kuinka itse voisin olla jotain uutta ja kestävää. Jeesus näkeekin minut jo sellaisena. Tänä paastonaikana opettelen voisinko myös minä nähdä itseni sellaisena.
Visa Viljamaa,
Kallion seurakunnan pappi