Kristilliset kirkot ovat siirtyneet paastonaikaan, joka päättyy pääsiäiseen.
Suurinta osaa kristityistäkään ihmisistä asia ei suuremmin liikuta, mutta sitten on meitä, jotka syystä tai toisesta otamme asian jollakin tavalla todesta. Minulle paasto on vuosittainen epäonnistumisen matka.
Paaston idea vaihtelee riippuen siitä, mitä kristillistä traditiota edustaa. Yhteistä on kuitenkin rauhoittumisen idea: hidastaminen ja mielen puhdistaminen.
Minä otan paastonajan pakkomielteistä hellittämisen kannalta. Kodissamme tapaillaan sekä ortodoksista että luterilaista paastoperinnettä. Ortodoksikirkolla on tarjota tarkka ruokaan liittyvä paastokalenteri, kun taas luterilaiset valitsevat useimmiten itselleen sopivia tapoja.
Rakastan pakkomielteisyyttä, intohimoa ja kaiken täysillä tekemistä. Parasta mitä tiedän, on idea täydellisyydestä, parhaasta mahdollisesta. Rimojen alittelu on tylsää ja masentavaa. En ole koskaan oppinut tykkäämään siitä.
Jeesuksessakin minua viehättää eniten hänen ehdottomuutensa: Raamatun Kristus ei ole kompromissihakuinen kivan elämän puolustaja, vaan jääräpäinen ja temperamenttinen.
Paasto on aika yrittää hellittää ehdottomista tavoitteista: normaalissa arjessa ei paastoruokaa ole tarjolla lounaalla, en pysty luopumaan työelämän tehtävistä tai olemaan stressaamasta hommista joita kuuluu tehdä. En varsinkaan aio luopua jokapäiväisestä treeniohjelmastani, koska en halua. On pakko suostua siihen, että paastoa en voi tehdä täysillä. En voi suorittaa täydellistä paastoa, koska on niin paljon muuta suoritettavaa.
Paasto pakottaa epäonnistumaan. Ja se on ihan oikein. Häpeä, riittämättömyyden tunne ja seiniin törmäileminen asettuu paremmin mittasuhteisiinsa. Voi harjoitella, miltä tuntuu yrittää ja opetella asiaa, joka ei koskaan tule valmiiksi. Kohtuus ei muutu pysyväksi olotilaksi ihmiselle, jolle mikään suoritus ei koskaan ole riittävän hyvä.
Me suorittajat ja pakkomielteiset olemme ihmisiä, jotka on luotu epäonnistumaan jatkuvasti. Lohduttaudun sillä, että niin käy kuitenkin lopulta kaikille. On samantekevää kuinka matalalle tai korkealle riman asettaa, ennemmin tai myöhemmin se putoaa.
Rebekka Naatus
alueviestijä, Kirkko Helsingissä
