Voiko evankeliumeihin luottaa? Milloin ne on kirjoitettu?
UT:n kirjoitukset syntyivät seurakuntien piirissä vuosina 50–150 jKr. Alkuseurakunnan ytimessä olivat sellaiset ihmiset, jotka olivat tunteneet Jeesuksen henkilökohtaisesti: Pietari, Jaakob, Johannes, monet naiset kuten vaikka Magdalan Maria ja Jeesuksen äiti Maria.
Nämä Jeesuksen silminnäkijät luonnollisesti kertoivat siitä, mitä Jeesus oli puhunut ja tehnyt. Tätä suullista perimätietoa opetettiin uusien seurakuntien opettajille. Pian kuitenkin huomattiin, että kohta tämä silminnäkijäsukupolvi kuolisi pois. Tämän seurauksena syntyi tarve saattaa suullinen perimätieto kirjalliseen muotoon. Aluksi kirjalliseen muotoon siirtyi todennäköisesti jonkinlaisia Jeesuksen tekojen tai puheiden kokoelmia ja muistelmia, joita levitettiin eri seurakunnissa. Käytännön syistä Jeesuksen puheita käännettiin tässä vaiheessa arameasta kreikaksi. 60-luvun lopulla näitä suullisia ja kirjallisia lähteitä kerättiin yhteen ja kirjoitettiin ensimmäinen evankeliumi eli Markuksen evankeliumi. Tutkijat kiistelevät siitä syntyikö Markuksen evankeliumi 60-luvun lopussa tai 70-luvun alussa. UT:n neljä evankeliumia kirjoitettiin suurin piirtein vuosina 65–100
Evankeliumit syntyivät eri seurakunnissa eri puolilla silloista tunnettua maailmaa. Markuksen evankeliumin arvellaan syntyneen Roomassa ja Matteuksen evankeliumin taas Antiokiassa. Evankeliumit tulivat nopeasti tunnetuksi eri seurakunnissa, ja todennäköisesti toisen vuosisadan alussa kaikki neljä evankeliumia olivat jo saavuttaneet keskeisen roolin seurakuntien uskon elämässä.
Evankeliumien lähteistä puhuttaessa tulee toistuvasti esille ns. kaksilähdeteoria ja Q-lähde. Kaksilähdeteorian ydinajatus on se, että Matteus ja Luukas ovat käyttäneet lähteinään nimenomaan Markuksen evankeliumia ja Q-lähdettä. Ajatus Q-lähteestä perustuu siihen, että Matteuksen ja Luukkaan evankeliumeista löytyy paljon yhteistä materiaalia, jota ei kuitenkaan löydy Markuksen evankeliumista. Monet tutkijat olettavat, että tämä Matteusta ja Luukasta yhdistävä Markuksesta puuttuva kertomusaines periytyy olemassa olleesta lähteestä, jota on ryhdytty kutsumaan Q-lähteeksi (saksan sanasta Quelle = lähde). Q-lähdettä ei ole löydetty ja sen olemassaolo on oletusten varassa.
Paavali ja ’Herran sanat’
Paavali viittaa muutamassa kohdassa suoraan Jeesuksen sanoihin. Kaikissa näissä kohdissa kyseinen sanonta löytyy myös synoptisista evankeliumeista. Paavali mm. tunsi Jeesuksen viimeisen aterian sanat (1. Kor. 11:23–26) ja niitä hän opetti uusille seurakunnille. Tällä tavalla perimätieto käytännössä meni eteenpäin: 1. Kor. 15:1–3. Paavali oli hyvin tarkka siinä, että hän erotti omat sanansa ’Herran sanoista’ (1. Kor. 7:12). Tällaiset kohdat osoittavat, että ainakaan Paavali ei katsonut voivansa laittaa Jeesuksen suuhun omia ajatuksiaan. Tutkijat ovat kysyneet, olisiko tällainen kiusaus kuitenkin ollut liian suuri monille Jeesuksen perimätiedon välittäjille. Mistä voimme tietää, että alkuseurakunnan opettajat eivät itse keksineet Jeesuksen puheita? Monet huomiot lähteistä viittaavat siihen, ettei näin ollut: Ympärileikkauksesta tuli alkuseurakunnassa iso kysymys (Ap. t. 15:1, 5; Gal. 5:2–3). Kuitenkaan Jeesuksen ei kerrota missään kohtaan puhuneen tästä asiasta yhtään mitään. Tämä on esimerkki siitä, että ainakaan tässä kysymyksessä alkuseurakunnan opettajat eivät laittaneet Jeesuksen suuhun omia ajatuksiaan, vaikka tarve selvästi olisi ollut suuri ja asia saatu sillä helposti ratkaistua. Sama tuntuu pätevän monen muun alkuseurakunnan polttavan kysymyksen suhteen: kaste, hengelliset lahjat, pakanoihin suhtautuminen ja monet opit nousivat aika-ajoin ongelmiksi alkuseurakunnassa. Emme kuitenkaan löydä niihin ratkaisuksi kyhäiltyjä Jeesuksen lausumia.
Alkuseurakunnan piirissä syntyi myös monia muita evankeliumeja kuten esimerkiksi heprealaisevankeliumi, Pietarin evankeliumi, Nikodemoksen evankeliumi ja egyptiläisten evankeliumi. Jeesus-tutkimus ei millään lailla sitoudu ja rajoittaudu UT:n kaanonin neljään evankeliumiin arvioidessaan historian Jeesusta. Kriittinen Jeesus-tutkimus on kuitenkin käytännössä rajoittunut juuri synoptisten evankeliumien eli Markuksen, Matteuksen ja Luukkaan, kuin myös jonkin verran Johanneksen evankeliumin pariin. Tämä johtuu mm. siitä, että näiden neljän evankeliumin on havaittu olevan historian Jeesusta tutkittaessa paljon luotettavampia kuin UT:n ulkopuolelle jääneet evankeliumit.
UT:n kanonisointi
Ensimmäinen ehdotus kristinuskon kaanoniksi tuli Markionilta, joka vaikutti Roomassa 140-luvulla. Hän esitti kaanonin, jossa oli vain yksi evankeliumi ja 10 Paavalin nimessä kulkevaa kirjettä. Markion halusi katkaista kaikki yhteydet Vanhaan testamenttiin. Hän esimerkiksi kielsi kaikki ne kohdat, joissa Jeesuksen kerrotaan olleen VT:n ennustusten täyttymys. Markionin esitys sysäisi vastavoimat liikkeelle. Katolilaiset kirkkoisät huomasivat, etteivät kristityt voi hylätä Vanhaa testamenttia, ja että sen lupaukset ovat perusta, jota vasten Jeesus tulee nähdä juutalaisena Messiaana. Tämän seurauksena jo 200-luvun loppupuolella monet varhaiskatoliset teologit esittivät, että evankeliumeja on neljä. Näin esimerkiksi Tatian ja Irenaeus (Haer. 3:1.1 ja 3:11.8). Toisen vuosisadan lopulta on syytä mainita myös lista UT:n teksteistä, jota kutsutaan Muratorian listaksi. Aleksandrian piispa Athanasius (328–373) oli ensimmäinen, joka määritteli UT:n kaanoniksi tarkalleen ottaen kaikki ne 27 kirjaa, jotka tänään muodostavat meidän UT:n. Dan Brownin Da Vinci -koodi-romaanissa esitetyt näkemykset UT:n kaanonin synnystä kuuluvat aika pitkälti satujen maailmaan.
Tutkija ja pastori Juho Sankamo.
