Nenäkäs neropatti vastaisi, ettei asiaa voi Jeesukselta kysyäkään. Hän ei suunnitellut kirkon, pappien ja sakramenttien systeemiä, vaan odotti pikaista Jumalan valtakunnan tulemista.
Emme kuitenkaan väistä kysymystä näin. Voimme nimittäin lähteä liikkeelle siitä, että Jeesus kutsui joukon apostoleja julistamaan samaa sanomaa kuin hänkin. Jeesuksen kuoleman ja ylösnousemuksen jälkeen apostolien tehtävä jatkui. Kun nuori kristinusko levisi Välimeren maailmaan, apostolien työn seuraajiksi asetettiin erilaisia julistajia ja seurakunnan johtajia. Vähitellen tästä muotoutui kolmisäikeinen piispan, papin ja diakonin virka. Apostoleille annettu tehtävä jatkuu nyt seurakunnan viran haltijoiksi asetetuissa ihmisissä.
Voidaanko tähän tehtävään siis asettaa miehiä?
Vainko miesten tehtävä?
Toisten mielestä Herra asetti pappisviran vain miehille. Kutsuessaan kaksitoista miestä apostoliksi hän tahtoi, että nimenomaan miehet jatkaisivat evankeliumin sanoman eteenpäinviemistä saarnaamalla ja toimittamalla sakramentteja.
Tälle ei ole mitään ”järkevää” syytä eikä se perustu sukupuolten erityistaitoihin tai puutteisiin. Papin työ onnistuisi naiselta yhtä hyvin kuin mieheltäkin. Näin naispappeuden torjuminen ei perustu – ainakaan nykyään – käsitykseen siitä, että nainen olisi jotenkin kehnompi olento eikä siksi sopisi papiksi. Herra vain antoi käskyn asettaa papeiksi miehiä.
Mutta mistä tiedämme, että tällainen käsky on annettu? Joidenkin mielestä se tiedetään siitä, että miltei koko kristikunta on ollut tätä mieltä ensimmäisiltä vuosisadoilta aina 1900-luvulle saakka. Tämä vastaus ei kuitenkaan enää riitä kaikille kirkkokunnille. Syy piilee erityisesti protestantismin liputtamassa ”paluu Raamattuun”-linjassa.
Pelkästään Raamatun perusteella ajatus pappisviran sukupuolisidonnaisuudesta ei nimittäin ole itsestään selvää. Huomaamme asian, kun pohdimme Uuden testamentin oppia pelastuksesta. Uskon syntyminen ei edellytä, että evankeliumin julistajan tai sakramenttien toimittajan täytyisi olla mies. Sillä vain on merkitystä, että pelastussanomasta ylipäätään puhutaan. Hienosti sanottuna: pelastusopin dynamiikka (toiminta) ei vaadi sukupuolisidonnaista pappeutta. Tämä antaa aiheen päätellä, ettei Kristus säätänyt pappeutta vain miesten tehtäväksi.
Silti alusta alkaen seurakunnan virkoihin asetetut henkilöt ovat olleet miltei yksiomaan miehiä. Tähän eivät kuitenkaan johtaneet teologiset vaan käytännölliset syyt. Miesvaltaisessa maailmassa oli luontevaa antaa julkiseen toimintaan liittyvät tehtävät miehille. Silti tunnemme joitakin alkukirkon naisjulistajia (esim. Prisca, jota Paavali nimittää työtoverikseen, Room. 16:3) ja jopa erään naisapostolin (Junia, Room. 16:7).
Kiistajakeet
Entä eräät Uuden testamentin kohdat, joiden on katsottu torjuvan naispappeuden? Katsomme niitä lyhyesti:
1) Jeesuksen valitsemat apostolit olivat miehiä. Kyllä. Mutta tämä ei sellaisenaan merkitse, että muidenkin apostolista virkaa jatkavien olisi oltava miehiä.
2) ”Naisten tulee olla vaiti seurakunnan kokouksessa”, sanoi Paavali (1. Kor 14:34–35). Kyllä. Mutta tämä ohje koskee naisten hyvää käyttäytymistä jumalanpalveluksessa, ei sitä, kuka voi johtaa rukousta, opettaa tai toimittaa sakramentteja.
3) ”Sitä en salli, että nainen opettaa” (1. Tim. 2:12). Tässä naista kielletään opettamasta. Nykyään kuitenkin katsotaan, ettei se voi olla yleispätevä sääntö, vaan sen täytyy koskea vain Timoteuskirjeen vastaanottajaseurakunnan tilannetta. Näin ajattelevat jopa naispappeuden vastustajat, sillä heidänkin piireissään naiset opettavat uskon asioita. Niinpä opetuskieltoa ei pidetä yleispätevänä pappisvirkaa koskevana ohjeena.
4) Seurakunnan kaitsijan, vanhimman ja seurakuntapalvelijan tulee olla ”yhden vaimon mies” (1. Tim. 3:2, 12; Tit. 1:6). Nämä kohdat sopivat kaikkein luontevimmin pappeuskeskusteluun, sillä niissä otetaan suoraan kantaa seurakunnan viranhaltioiden ominaisuuksiin. Tosin niiden pääasia ei ole opettaa, että viranhaltijan on oltava sukupuoleltaan mies, vaan että hänen avioliittoasiansa on oltava kunnossa (”yhden vaimon”). Silti niissä oletetaan, että seurakuntaviroissa palvelevat miehet.
Toisten mielestä tämä nousee teologisesta periaatteesta, jonka mukaan pappisvirka kuuluu vain miehille. Toiset taas katsovat, että ohje nousee käytännöllisemmästä perusteesta. Tuolloin seurakunnan johtamistehtävät sopivat paremmin miehille. Kun se ei perustu teologiseen näkemykseen viran luonteesta, olosuhteiden muuttuessa pappisvirkaan voidaan asettaa nainenkin.
Loppuratkaisu:
Ne Uuden testamentin kohdat, joilla perustellaan miespappeutta, ovat siis tulkinnanvaraisia. Toisin sanoen, ne yksistään eivät riitä päättämään, kenellä on mahdollisuus pappisvirkaan. Tästä syystä asiaan vaikuttaa enemmän virkaa koskeva kokonaisnäkemys, joka nousee Uuden testamentin jälkeiseltä ajalta. Uusi testamentti itse antaa mahdollisuuden molempiin linjauksiin.
Tästä syystä näkemykset pappisvirasta jakautuvat edelleen kahteen joukkoon, kun asiaa katsoo maailmanlaajuisesti. Suomen luterilainen kirkko seuraa tässä tiukemmin Raamatun itsensä logiikkaa. Siellä kun ei selvästi säädetä pappeutta vain miehille, ja kun Uuden testamentin pelastusoppi ei aseta mitään ehtoja julistajan sukupuolelle, naisiakin voidaan asettaa pappisvirkaan.