Mistä löydämme ihmiskuntana sisäisen voiman saada aikaan muutoksen, joka voi pelastaa elämän maapallolla tuleville ihmis- ja eläinsukupolville? Tätä ajankohtaista kysymystä pohtii Edinburghin piispanistuimesta luopunut Richard Holloway kirjassaan Ei pyhä eikä paha.
Ex-piispan mukaan muutos edellyttää tosiasioiden tunnustamista, kriittistä itsensä arvioimista, katumusta. Vain näin voimme ihmiskuntana välttää sortumasta perusteettomaan idealismiin tai putoamasta kyynisyyden näköalattomaan kuoppaan meitä uhkaavien katastrofien edessä.
Mitkä sitten ovat Hollowayn näkökulmasta ne tosiasiat, jotka meidän kaikkien tulisi itsestämme nähdä? Jokaisessa ihmisessä on läsnä sellaisia voimia, joita on vaikea hallita ja jotka voivat viedä meidät ”moraaliseen kaukaisuuteen” ellemme hyväksy näiden voimien ristiriitaista luonnetta. Yhtenä näistä vaikeasti hallittavista ja ristiriitaisista voimista kirja mainitsee miehisen seksuaalisuuden. Naiset ovat usein joutuneet kärsimään miesten esineellistävästä halusta, joka on muuttunut naisvihaksi ja haluksi kontrolloida naisten uhkaavalta tuntuvaa seksuaalista vetovoimaa. Toisaalta saman seksuaalisen voiman välityksellä voimme syvällä tavalla samaistua toisiimme ja kokea toiset ihmiset itsemme kaltaisina: ihmisinä, jotka eivät halua tulla kohdelluksi vain esineinä, vaan joita kohdellaan tuntevina ja arvokkaina ainutkertaisina yksilöinä.
Ihmiskunnan vaarallisiksi ominaisuuksiksi Holloway nimeää myös taipumuksemme joukkosieluisuuteen ja järjettömään väkivaltaan. Kokemus on osoittanut, että moni ihminen taipuu joukkopaineen alla joko vaikenemalla vääryyksistä tai pahimmillaan ottamalla osaa sellaisiin rikoksiin, joita emme mielellään uskoisi edes tosiksi. Kuinka moni keskitysleirin vartija on yrittänyt luistaa henkilökohtaisesta vastuustaan toteamalla: ”Noudatin vain käskyjä.” Ihmiskunnan synkimmillä hetkillä toivoa herättää kuitenkin se, että aina löytyy poikkeusyksilöitä, joihin tavallinen joukkopainostus ei tehoa. He ovat ihmisiä, jotka kieltäytyvät sokeasti marssimasta samaan tahtiin muiden kanssa.
Holloway esittää, ettemme ehkä luonnostamme ole erityisen empaattisia tai toisten tunteisiin eläytyviä olentoja. Näitä hyviä ominaisuuksia täytyy opetella ja sen voimme aloittaa tutustumalla itseemme kaunistelematta ja erityisesti hyväksymällä oman rajallisuutemme; meillä kaikilla on vain hetkellinen paikkamme auringossa ja kuoleman jälkeisestä elämästä emme voi varmuudella tietää mitään. Lempeiksi ja ymmärtäväisiksi ihmisiksi voimme kasvaa vasta koettuamme oman rajallisuutemme ja heikkoutemme.
Kiinnostavasti Holloway tuo esille ihmisessä olevan sisäisen ristiriitaisuuden taiteilijoiden välityksellä. Suuri taide syntyy usein sellaisten ihmisten kautta, jotka eivät häikäise esimerkillisellä elämällään. Esimerkiksi näytelmäkirjailija Tennessee Williamsin tiedetään varoneen karkottamasta demonejaan, sillä samalla saattaisivat mennä enkelitkin. Ex-piispa tuo saman ajatuksen esille hieman toisin sanoin: ”Hämmästelemme tunkiolla kukoistavaa ruusua ja tavallaan kuitenkin tajuamme, että näiden kahden välillä vallitsee jokin arvoituksellinen yhteys.”
Holloway kritisoi perinteistä uskonnollisuutta siitä, että sen piirissä on vaikeaa myöntää, että mätäkin puu voi todellisuudessa tuottaa hyvää hedelmää. Uskovien piirissä ihmiskuvasta tulee helposti liian siisti sen sijaan, että voisimme tunnustaa, että myös uskonto on asettanut majansa ”sonnan tuntumaan”. Uskonnon piirissä on tapahtunut paljon vääryyttä ja pahaa jopa siinä määrin, että monessa tapauksessa uskontoa kohtaan tunnettu vastenmielisyys on perusteltua. Toisaalta on syytä muistaa, että ”kihisevästä kuonakasasta” on noussut kauniita kukkasia ihmiskuntaa rakentamaan – oikeutta, armoa, rakkautta ja anteeksiantoa.
Kirjansa lopussa Holloway kirjoittaa, kuinka olemme tuomitut tempoilemaan itsessämme vaikuttavien ristiriitaisuuksien välillä. Elämme yhtä aikaa kovassa, julmassa, lempeässä ja kauniissa maailmassa. Maailmassa, joka voi tehdä meistä katkeria, ilkeitä, kiihkomielisiä, helliä tai rakastavia. Maailmassa, jossa elää kaikkialla sekä hirviöitä että pyhimyksiä.
Richard Holloway (s. 1933) on Edinburghin entinen piispa, joka erosi tehtävästään vuonna 2000 kyllästyttyään kirkon edustaman maailmankuvan konservatiivisuuteen. Holloway on lukuisissa kirjoissaan, radio-ohjelmissaan ja lehtiartikkeleissaan käsitellyt uskonnon merkitystä nykymaailmassa. Hänen tiedetään määritelleen itsensä eräänlaiseksi kulttuurikristityksi, joka pitää uskontoa tärkeänä osana ihmisyyttä ja kulttuuria, mutta ei näe sillä olevan tuonpuoleista merkitystä. Ei ole yllättävää, että Holloway on hätkähdyttänyt monia kristittyjä näkemyksillään ja hän on hyvin kiistelty hahmo kirkossa. Holloway on tunnettu liberaalista arvomaailmastaan: hän on ajanut aktiivisesti seksuaalivähemmistöjen oikeuksia niin kirkossa kuin yhteiskunnassa laajemminkin ja kannattanut vapaampaa huumausainepolitiikkaa.
Holloway asuu Edinburghissa amerikkalaissyntyisen vaimonsa Jeanin kanssa. Heillä on kolme aikuista lasta.
Richard Holloway on esitellyt näkemyksiään myös Suomessa ja hänen kirjojaan on käännetty suomeksi:
- Anteeksiantamisen viisaus: Kuinka voimme antaa anteeksiantamattoman anteeksi?
- Katse kaukaisuuteen: Elämän tarkoitusta etsimässä.
- Kuinka Raamattua luetaan.
- Ei pyhä eikä paha: Pohdintoja ihmisen osasta.
