Kun Jeesus näki, että hänen äitinsä ja rakkain opetuslapsensa seisoivat siinä, hän sanoi äidilleen: ”Nainen, tämä on poikasi!” Sitten hän sanoi opetuslapselle: ”Tämä on äitisi!” Joh. 19:26–27
Mitähän hänen äitinsä ajatteli katsellessaan poikansa hidasta, asteittaista kuolemaa?
”Kunpa tätä ei olisi koskaan tapahtunut”?
”Heräisinpä jo tästä painajaisesta”?
”Kunpa en olisi synnyttänyt häntä”?
Entä Jeesuksen suosikkioppilas? Mitä järkeä on olla opetuslapsi, jos mestaria ei ole? Mitä hyötyä on kuulua sisäpiiriin, kun piiri hajoaa ympäriltä? Mitä siitä, että pidetään erityisenä, kun toiveet ja unelmat katoavat silmiesi edessä?
Entä mitä ajattelivat sivustakatsojat? Ne, jotka uteliaisuus oli saanut pysähtymään kuin antiikinaikaisen auto-onnettomuuden töllistelijöiksi. Etsijät, joita kiehtoi se, mitä väkijoukko seurasi Pääkallonpaikalla – mitä heidän mielessään liikkui? Näytti kiinnostavalta tapaukselta, on aina hyvä saada ensikäden tietoa päivänpolttavista uutisista. Mikään ei voita kunnon juorua!
Kuka meistä tietää todella, mitä toiset ajattelevat? Omankin ajatusmaailman ymmärtäminen käy työstä, ei muiden ajatusten lukemisesta tulisi mitään. Kukaan meistä ei osaa ennustaa, mikä merkitys pienillä hetkillä on Suuressa kertomuksessa. Kukaan ei tiedä omaa rooliaan näkymättömässä tarinassa.
Vaikkapa soltut, jotka heittivät noppaa kuolevan miehen vaatteista ja yrittivät kuola valuen laskea niiden jälleenmyyntiarvoa. Eturivin paikoilla kosmisen draaman näytännössä… mutta liian kiireisiä elämään – eivät huomanneet mitään.
Voimme olla varmoja vain siitä, mitä Jeesus ajatteli. Hän ajatteli toisia. Kuten tavallista.
