Sanalla jumala tarkoitetaan sitä, joka lupaa kaikkea hyvää ja jolta ihminen odottaa perimmäistä täyttymystä elämässään. Monissa kielissä jumala ja hyvyys ovat toistensa näköisiä sanoja. Tosi Jumala on se, joka pitää lupauksensa. Epäjumala on petturi, joka lupaa mielekkään tulevaisuuden, mutta antaa raunioituneen menneisyyden.

Ihmisellä ei ole lupa tuudittautua helppouskoisuuteen ja katteettomaan fantasiointiin siitä, että ihmiskunnan vielä tulee käymään hyvin. Tässä saattaa oikeasti käydä tosi huonosti. Jos totaalisen tuhon mahdollisuuden ottaa asiaan kuuluvalla vakavuudella, on uskallettava kysyä: Onko ihmiskunta tosiaankin näin pahanpäiväisesti joutunut epäjumalien saaliiksi vai onko kaikki puhe hyvää lahjoittavasta Jumalasta valetta?

Uskon Jumalaan voi menettää sillä perusteella, että ihmiskunnan tilanne on toivoton. Mutta onko silloin jäljellä uskoa minkäänlaiseen hyvyyteen? Eikö silloin ole menettänyt uskonsa kaikkeen, millä on vähäisintäkään arvoa? Miksi me alun perinkään olemme täällä?

Juuri kun tämän kysymme, olemme takaisin alkupisteessä, uskonkysymysten ytimessä. Meillä on sittenkin hämärä kuva hyvyydestä, kauneudesta ja totuudesta. Tämä kuva on ensin - luopumus vasta sitten. Koska järjestys on tämä, ihminen ei edelleenkään ole lakannut etsimästä Jumalaa.