Kristillisessä uskossa on jotakin vinossa heti alkutuimaan. Olen luullut, että olen Jumalan luoma ja että elän hänen maailmassaan. Tiedän kyllä, että minussa on Kainin merkki ja että olen kiellettyä hedelmää haukanneiden jälkeläinen. Mutta siitä huolimatta olen ymmärtänyt, että Kristus on kertakaikkisesti sovittanut minut ja pyyhkinyt pois synnin, joka erotti minut Jumalasta.

Minua harmittaa, että koko ajan puhutaan vain siitä, miten kaukana Jumalasta ollaan. Eikö suhteeni Jumalaan olisi paljon läheisempi ja mutkattomampi, jos ei koko ajan pitäisi muistuttaa taipumuksestani irrottautua ja mennä pois?

Jos olisin kasvanut ajatukseen, että vaikka voin huonosti tai teen väärin, olen aina yhtä lähellä Jumalaa, se varmasti saisi minut puhumaan Jumalalle kaikista vaikeistakin asioistani sen sijaan, että nyt minun on pakko kovettaa sydämeni ja kääntyä pois, kun en kestä syyllisyyttä, jota täydellisyyttä vaativan jumalakuvani edessä tunnen.

Seuraisiko Jumalan hyväksyvästä katseesta ennennäkemättömän rietas elämä? Kaikkea voisi kun Jumala ei suuttuisi mistään?

Minä en sellaiseen usko. Vain ne lapset, joita rakastetaan, oppivat rakastamaan. Ne, jotka rakastavat, tahtovat itselleen ja toisilleen hyvää.