Näin asia on kuten tässä kirjoitettiin. Olin vuosia kaukana uskosta,kirkosta ja seurakunnasta, kunnes vähitellen löysin sinne, Jumala lopulta johdatti minut takaisin henkiseen kotiini. Kovien kokemusten kautta lopulta aloin etsiä Jumalaa, ja nyt olen löytänyt sen mistä saan loputtomasti voimaa, uskoa ja toivoa silloin kun sitä ei mistään muualta löydä.Toivon että muutkin löytäsivät uskon, toivon ja rakkauden seurakunnastaan,kirkostaan. Menkää kuuntelemaan ja hiljentymään, ja huomatkaa miten sielunne ravitaan.
Siunausta ja voimia kaikille!

Henrietta Grönlund kirjoittaa, että on tärkeää, että on uskonto ja kirkko, jotka eivät vaadi huippuelämyksiä tai uskon suorittamista, että kirkon toivo voi kantaa silloinkin, kun ei itse jaksa uskoa.

Nykyisin korostuu yksilöllisyys, ja yksilöllisyyden ihannointi tuntuu sokeuttavan ihmisiä näkemästä seurakunnan ja kirkon merkitystä. Ainakin näin voi päätellä siitä, että kirkossa käyntiä ei pidetä tärkeänä eikä seurakunnan tilaisuuksiin osallistuta, paitsi joihinkin perinteisiin tunnelmatilanteisiin kuten kauneimpien joululaulujen laulamiseen. Hyvä, että siihen ainakin! Luulen, että ihmiset osallistuisivat enemmän, jos he mieltäisivät paremmin seurakunnan yhteisöksi, jonka seurakuntalaiset muodostavat. Nyt kuulee monen sanovan, ettei hän tarvitse kirkkoa eikä seurakuntaa, hän uskoo omalla tavallaan ja se riittää. Seurakunta ei ole "oma yhteisö".

Henrietta G. on kuitenkin mielestäni oikeassa: uskova tarvitsee yhteisöä, joka tukee ja kantaa silloinkin, kun itse ei jaksa. Seurakunta on uskovien yhteisö ja siinä erilainen kuin monet muut yhteisöt, vaikkapa harrastuspiiri tai kaveripiiri. Seurakunnassa saa puhua uskosta ja uskon asioista toisin kuin muualla nykypäivänä!

Tietysti yhteisössä olemiseen liittyy aina omat vaivansa: täytyy hyväksyä myös erilaisia ihmisiä ja erilaisia käsityksiä ja tapoja kuin omansa. Seurakunnassa yhteinen nimittäjä on vain usko. Muut yhteisönsä ihminen valitsee vaikkapa yhteisen harrastuksen tai sosiaalisen aseman perusteella.

Seurakunnassakin ihmiset ovat tavallisia, raadollisia ihmisiä, kaikkine vikoineen ja puutteineen, vaikka monesti kuulee sanottavan, että "teidänhän pitäisi olla hyviä ja virheettömiä". Mutta erilaisuudessa ja moninaisuudessa piilee kuitenkin myös rikkaus. Me yhdessä olemme yhtä kuin ihminen. Myös monet seurakunnan toimintaan liittyvät rituaalit asetetaan silloin tällöin kyseenalaisiksi. Yhteiset tavat ja rituaalit kuitenkin tukevat ja kannattelevat. Ihminen tarvitsee niitä, samoin tietoa, että usko on yhteinen.

Totta on sekin, mitä Henrietta sanoo ihmisen tarpeesta selviytyä ja säilyttää toivo, ja se, että Jumala on usein se viimeinen toivo, johon turvaudutaan vasta, kun omat yritykset ovat pettäneet kokonaan. Näin käy usein keskellä arjen melskettä. Riittävän monien kolhujen ja "palaamisten" jälkeen ihminen ehkä oppii nöyryyttä, oppii ymmärtämään omien mahdollisuuksiensa rajat. Mutta Jumalan luo oppii menemään myös toisesta syystä: kun riittävän usein huomaa, että Hänellä tosiaan on "elämän vettä" tarjottavana, Hänen luokseen kaipaa mennä uudelleen ja uudelleen.

Kiitos tekstistäsi Liinu! Itse uskon, että moni kaipaisi tänä päivänä yhteisöä, joka hyväksyy ja tukee ja antaa paikan elää niin arkea kuin arkea suurempia asioita. Valitettavasti seurakunta ei näyttäydy useinkaan tällaisena yhteisönä ainakaan ihmisten mielikuvissa. Siinä meillä tavallisilla (ja kuten oikein kirjoitat, monella tavalla puutteellisilla) seurakunnissa toimivilla ihmisillä on iso vastuu, että osaisimme tehdä toiminnasta avoimempaa, monipuolisempaa ja helpommin lähestyttävää. Haastan toimintaan myös kaikki uskonyhteisöä kaipaavat, joita nykyinen meno ei puhuttele: kirkko on meidän, tehdään siitä sellainen armon ja rakkauden yhteisö, johon meidän on helppoa tulla.

Arjessa eläminen on useimmilla lähes poikkeuksetta erillään heidän
uskonelämästään. Niin moni kaipaa arkeensa tekijää, joka toisi
uskonasiat keskelle jokapäiväistä työtä ja harrastamista. Jotta
se onnistuisi, sen tulisi olla jotakin saumattomasti työhön ja
harrastuksiin niveltyvää. Ulkoapäin tapahtuviksi yrityksiksi koetut
seurakuntien lähestymistavat eivät tunnu toimivan.

Kuitenkin, kun osallistuu kirkkojen ja seurakuntien tarjoamiin
tilaisuuksiin, messuihin, rukoushetkiin tai muihin hengellisiin
kokoontumisiin, se joka osallistuu, kokee tulevansa ravituksi
hengellisesti. Joka etsii, löytää. Mutta arkielämässä ei tiedä,
mistä etsiä. Tuntuma hengellisyyden poissaolosta niin työelämässä
kuin vapaa-aikana kotona ja harrastuksissa vaikuttaa vallitsevalta.

Otsikkoni 'arkielämän liittäminen uskonelämään on haaste' voisi
kääntää toisin päin ja kutsua haasteeksi nimenomaan uskonelämän
liittämistä arkielämään. Niin päin haaste on ehkä ymmärrettävämpi.
Mutta yksittäisen ihmisen elämässä asia on mielestäni juuri niin
päin, että arkielämän toivottaisi liittyvän kiinteämmin omaan
uskonelämään. Hengelliset instituutiot jäsentänevät asian toisin
päin ja miettivät keinoja, miten uskonelämä liitettäisiin arkiseen.
Näin päin ajatellen tuloksena on toimia, jotka ehkä koetaan ulkoa
päin tuleviksi yrityksiksi, eikä niistä ole sen vuoksi helppo
omaksua aineksia omaan henkilökohtaiseen uskonelämään, jossa uskon
ratkaisut ovat jokaisen omia, vaikka yhteisö on se, mihin pyritään.
Ongelmaksi siis jää, miten hengellinen yhteisö muodostuu keskelle
jokapäiväistä toimintaamme?

Taitaa olla niin, että messut, rukoushetket ja muut hengelliset kokoukset ovat useimmille jo niin vieraita, että niitä on jokseenkin mahdotonta yhdistää omaan arkeen. Idästä tänne tulleet maailmankatsomukset yhdistävät henkisyyden liikkumiseen ja fyysisyyteen. Se tuntuu toimivan - oma keho on aina läsnä ja tärkeä.

Kun itse nuorempana kaipasin luterilaista hengellisyyttä arkeeni, minua opastettiin rukoilemaan ja laulamaan hengellisiä lauluja yhdessä ystävieni kanssa. Se tuntui aivan absurdilta ja käsittämättömältä kirkosta vieraantuneen nuoren ihmisen korvissa! Kristinuskon tärkein käsky on lähimmäisenrakkaus. Voisivatko kirkon vapaaehtoistoiminta, kehitysyhteistyö ja muu vaikuttaminen olla yksi tapa yhdistää uskonelämää arkielämään? Itse rakastuin aikoinani sunnuntai-aamun jumalanpalvelukseen, mutta yhteisöltä oma seurakunta on alkanut tuntua vasta toimittuani siellä luottamustehtävissä.

Tosiaankin, kirkon vapaaehtoistoiminta, kehitysyhteistyö ja muu vaikuttaminen yhdistävät arjen uskonelämään niillä, jotka osallistuvat noihin toimintoihin muistaen samalla lähimmäisenrakkauden. Se toimii niillä, jotka voivat osallistua kirkon työhön ja toimintamuotoihin. Entä loput, ne joilla ei tunnu olevan tilaisuutta tähän? Ehkä ei ole mitään yksinkertaista 'ratkaisua'. Lähimmäisenrakkaus ja toisten hyväksi toimiminen voivat kuitenkin vähittäin levitä laajemmalle, sitä paremmin mitä vahvemmin niissä toimivat työssään pitäytyvät hengelliseen luterilaiseen uskonsa sisältöön. Lähimmäisenrakkaus ja kristinuskon käsky rakastaa Herraa ovat sitä sisältöä.