Sivun toiminnot
Kirkon julkisuuskuva on harmaa
Henrietta Grönlund
Blogistina Henrietta Grönlund
Kirkon julkisuuskuva on harmaa. Se on harmaa, eläkeikää lähestyvä ja kaikkea sovinnaista sovinnaisempi herrashenkilö. Se ei kovinkaan usein sano mitään, vaan mieluummin kieltää sanoneensa sitä, mitä joku syytti sen sanoneen tai tähdentää, ettei se, mitä joku jossain sanoi, ole sen virallinen kanta.
Kirkon todellisuus ja arki on monin paikoin aivan yhtä harmaa kuin tuo julkisuuskuva. Kirkon päätöksentekojärjestelmä on monien muiden päätöksentekojärjestelmien ja ylipäätään järjestelmien tapaan harmaa. Sen päätökset ovat äärimmäisen usein harmaista harmainta byrokratiaa ja pilkun viilausta. Muoto on aikaa sitten ohittanut sisällön, ja moni hyvä ihminen kirkossa ihmettelee, mitä luomallemme byrokratiahirviölle voisi tehdä. En minäkään ihan tiedä.
Toisaalta kirkossa työskentelee harmaiden herrojen rinnalla – tai yleensä alaisena – myös tuhansia naisia, ja jonkun verran miehiäkin, jotka kirjaimellisesti auttavat niitä, joita kukaan muu ei auta, ja joiden hätä on suurin. He jakavat leipää, huolehtivat köyhien oikeuksista sossussa ja penäävät ihmisoikeuksia heikoimmille samalla kun uupuvat tilastointien, budjettien ja seurakuntaliitosten keskellä. Nuo naiset ja miehet kestävät kuolevan hätää, epätoivoisen itkua ja ovat läsnä. He ovat Kristuksen kasvot tämän päivän Suomessa. Kodittomat, ylivelkaantuneet, päihdeongelmaiset ja mielenterveyskuntoutujat tulevat kirkossa nähdyiksi ja kohdatuiksi. Kirkon naiset ja miehet, palkatut ja vapaaehtoiset toimivat mitä moninaisimmissa tehtävissä erilaisten, eri-ikäisten ihmisten hädässä ja ilossakin. Kirkossa tehdään työtä jatkuvasti, ne naiset ja miehet tekevät, ja usein myös ne harmaat herrat, jotta se armo, hyväksyntä ja rakkaus, mistä tässä uskonnossa on oikeasti kyse, toteutuisi.
On sietämätöntä, että kirkon julkisuuskuva ei muodostu tästä työstä, että armon ja rakkauden todeksi eläjät eivät ole kirkon brändi.
Kirkko on tietysti ansainnut harmaan julkisuuskuvansa. Kai Sadinmaa kirjoitti kuunnelmassaan ”Erilainen iltahartaus”, että Kirkko tulisi haastaa oikeuteen jumalanpilkasta. Aina välillä nousee mieleen ”what would Jesus do”, jos Hän olisi paikan päällä tätä yltiösovinnaisuuttamme ja byrokraattisuuttamme todistamassa. Ehkä Jeesus voisi yrittää ajaa asiaansa ”tehkää toisille niin kuin haluaisitte itsellenne tehtävän” lähestymällä vaikkapa hiippakuntavaltuustoa, joka kenties voisi käyttää aloiteoikeuttaan kirkolliskokoukseen, joka sitten mahdollisesti siirtäisi sen valiokunnan käsittelyyn ja sitten täysistuntoon keskusteltavaksi, ja sieltä työryhmään (pahoittelen mahdollisia terminologisia virheitä, opiskeltuani teologiaa vasta 9 vuotta en ole vielä aivan perillä kirkon päätöksentekojärjestelmästä). Näin ensi alkuun. Ja mitäköhän tuumisi yltiösovinnaisuudestamme Luther, joka aikoinaan nimesi paavin Antikristukseksi, hylkäsi pappien selibaatin ja naulasi teesinsä kirkon oveen?
Voisikohan 2000-luvullakin tulla joku, joka saisi kirkon kokonaisuudessaan siirtymään pilkuista elämään, harmaudesta sateenkaaren väriseen arkeen? Joku, joka vapauttaisi kirkon sisällöiltään upean arkityön luutuneista muodoistaan ja ongelmaisista työkulttuureistaan, ja saisi kirkon kaikessa päätöksenteossaan ja toiminnassaan kysymään itseltään: miten tämä edistää rakkauden ja armon toteutumista? Kirkko on Kristuksen ruumis, mutta olemme tehneet siitä omaa elämäänsä elävän harmaan byrokratiamuumion. Tätä luomusta ihmettelevät niin seurakuntalaiset kuin monet kirkon työntekijätkin.
Tulisipa taas joku, joka ravistelisi kirkon elämään oppinsa mukaan.
Median rooli julkisuuskuvan luomisessa
Kirjoittanut:
henriettag
-
keskiviikko 07. toukokuuta 2008, 20.33
Täytyy vähän puolustaa mediaa. Kirkkoa kohdellaan mediassa varsin hyvin, ja hyvät asiat, esim. diakoniatyö saavat toisinaan paljonkin näkyvyyttä. Median tehtävä ei ole kirkon julkisuuskuvan parantaminen - kyllä se on kirkon oma tehtävä. Kirkon tiedotuskeskuksen uusi johtaja aikookin ymmärtääkseni panostaa juuri positiivisesta viestimiseen.
Median rooli on kertoa ristiriidoista ja yllättävistä tapahtumista sekä puuttua epäkohtiin. Silloin se tekee aivan oikein, kun se itsepintaisesti puuttuu asioihin, joita kirkossa ei saada kuntoon.
Siinä olen aivan samaa mieltä, että median olisi paikallaan kyllä harjoittaa myös syvempää, tutkivaa ja perehtyvää journalismia (jota on kaikkinensa Suomessa aivan liian vähän). Jokunen vuosi sitten luin suureksi yllätyksekseni Kauppalehden (nyt jo kuopatusta) Presso-liitteestä ehkä parhaan kirkkoa käsittelevän jutun, jonka olen koskaan lukenut. Laajassa artikkelissa haastateltiin arkkipiispa Paarmaa pääsiäisaikaan, ja haastattelun teemoina olivat jotakuinkin "mitä armo tarkoittaa"ja "mistä pääsiäisessä on kyse". Tällaisesta saisi media kertoa enemmän ja tästä saisi kirkko itse puhua enemmän. Onneksi ne arjen toimijat jo puhuvat ja ennen kaikkea tekevät. Sen työn puolesta, ja armon äänen vahvistumisen puolesta ainakin rukoilen.
Median rooli on kertoa ristiriidoista ja yllättävistä tapahtumista sekä puuttua epäkohtiin. Silloin se tekee aivan oikein, kun se itsepintaisesti puuttuu asioihin, joita kirkossa ei saada kuntoon.
Siinä olen aivan samaa mieltä, että median olisi paikallaan kyllä harjoittaa myös syvempää, tutkivaa ja perehtyvää journalismia (jota on kaikkinensa Suomessa aivan liian vähän). Jokunen vuosi sitten luin suureksi yllätyksekseni Kauppalehden (nyt jo kuopatusta) Presso-liitteestä ehkä parhaan kirkkoa käsittelevän jutun, jonka olen koskaan lukenut. Laajassa artikkelissa haastateltiin arkkipiispa Paarmaa pääsiäisaikaan, ja haastattelun teemoina olivat jotakuinkin "mitä armo tarkoittaa"ja "mistä pääsiäisessä on kyse". Tällaisesta saisi media kertoa enemmän ja tästä saisi kirkko itse puhua enemmän. Onneksi ne arjen toimijat jo puhuvat ja ennen kaikkea tekevät. Sen työn puolesta, ja armon äänen vahvistumisen puolesta ainakin rukoilen.
Sopiiko yksinkertainen arkityö uutisaiheeksi?
Kirjoittanut:
liinu
-
perjantai 16. toukokuuta 2008, 16.49
Tosi aiheellinen blogikirjoitus! Itse tosin en koe kirkon julkisuuskuvaa nimenomaan harmaana, mutta jokseenkin juhlallisena ja ikävystyttävänä, sekä riitaisana. Kirkon lapsi- ja nuorisotyöstä tai diakoniatyöstä näkyy aika vähän juttuja lehdissä tai tv:ssa. Lähinnä yhteisvastuukeräys ja sen nimissä tehdyt tempaukset ylittävät uutiskynnyksen, samoin leipäjonot. Millä tavalla diakoniatyöstä voisi kirjoittaa juttuja, jotka kiinnostaisivat lukijoita mutta olisivat samalla hienotunteisia, eivät menisi ihmisten ykstyisasioiden penkomiseksi? Skandaalijournalimi on lähellä, jos kerrotaan ihmisten hädästä ja auttamisen tarpeesta. Ehkä ne, jotka tekevät arjen konkreettista työtä, ovat syrjäytyneiden, yksinäisten ja muuten vaikeuksissa olevien lähellä, eivät halua tulla julkiseen pyörittämiseen. Kuten tiedetään, julkisuus on julma.
Toisaalta media rakentaa mielikuvia asioista. Jos jostakin ei puhuta, sitä ei ole olemassakaan! Kun kirkossa tapahtuvat asiat median luomassa julkisuuskuvassa ovat kiistoja naispappeuden vastustajien vastustamisesta tai kastamisoikeudesta ja kirkon jäseneksi kirjaamisen muodollisuuksista tai jostain poikkeavalla tavalla toimivasta papista tai riidoista seurakuntahallinnossa, eipä voi kehua, että media rakentaisi kirkosta oikeaa ja kattavaa mielikuvaa.
Tutkiva, asioihin perehtyvä journalismi olisi ainut kunnollinen mahdollisuus luoda lehtijuttuja ja tv-uutisia, jotka pystyisivät pureutumaan oleellisempaan.
Mutta voiko media puhua uskon asioista luontevasti, kun uskosta puhuminen on niin perusteellisesti privatisoitunut meidän kulttuurissamme?
Toisaalta media rakentaa mielikuvia asioista. Jos jostakin ei puhuta, sitä ei ole olemassakaan! Kun kirkossa tapahtuvat asiat median luomassa julkisuuskuvassa ovat kiistoja naispappeuden vastustajien vastustamisesta tai kastamisoikeudesta ja kirkon jäseneksi kirjaamisen muodollisuuksista tai jostain poikkeavalla tavalla toimivasta papista tai riidoista seurakuntahallinnossa, eipä voi kehua, että media rakentaisi kirkosta oikeaa ja kattavaa mielikuvaa.
Tutkiva, asioihin perehtyvä journalismi olisi ainut kunnollinen mahdollisuus luoda lehtijuttuja ja tv-uutisia, jotka pystyisivät pureutumaan oleellisempaan.
Mutta voiko media puhua uskon asioista luontevasti, kun uskosta puhuminen on niin perusteellisesti privatisoitunut meidän kulttuurissamme?
Luonteva puhuminen uskon asioista mediassa
Kirjoittanut:
LukuIsa
-
keskiviikko 21. toukokuuta 2008, 14.58
Media ei pysty puhumaan luontevasti kuin sellaisista asioista, jotka ovat ihmisten arjessa keskeisiä. Tämä teesini perustuu pitkäaikaisiin omiin havaintoihini median sisällöistä.
Uskon asioista puhumisen privatisoituminen kulttuurissamme, mihin liinu edellisessä viittaa, koskee vain sitä osaa ihmisistä, joille uskon asiat ovat keskeisiä. Heitä tuntuu mutu-tuntumalla olevan vähän suomalaisessa kulttuurissa. Loppuosa ei keskustele uskon asioista, koska heillä ei ole siihen tarvetta. Uskosta keskusteleminen keskeisine uskonelämän ja kristinuskon tosiasioineen (sellaisina kuin ne ilmenevät ihmisille, ei median tai kirkon välittämän kuvan mukaisina) on tärkeää vain niille, joiden elämässä uskonelämän asiat ja kristinusko ovat jokapäiväistä, käsinkosketeltavaa todellisuutta. Heidän arjessaan kristinusko muovaa todellisuutta, jossa he elävät.
Kuuluvatko toimittajat, jotka täyttävät median sisällöllä, jälkimmäisiin, on ehkä vaikuttava tekijä siinä, pystyykö media puhumaan luontevasti uskon asioista. Kuten kaikessa, asioiden esittämisen luontevuus riippuu, onko kirjoittaja tai tv-/radio-ohjelman tekijä itse "sisällä" näissä asioissa. Oma perehtyneisyys suuntaa mediassa toimivien ihmisten aihevalintaa ja säätelee sen luontevuuden astetta. Sama koskee rivitoimittajien esimiehiä, jotka ohjeistavat alaisiaan suuntaviivoilla tiedotusvälineensä linjasta ja mahdollisista käsiteltävistä aiheista ja niiden käsittelytavasta.
Uskon asioista puhumisen privatisoituminen kulttuurissamme, mihin liinu edellisessä viittaa, koskee vain sitä osaa ihmisistä, joille uskon asiat ovat keskeisiä. Heitä tuntuu mutu-tuntumalla olevan vähän suomalaisessa kulttuurissa. Loppuosa ei keskustele uskon asioista, koska heillä ei ole siihen tarvetta. Uskosta keskusteleminen keskeisine uskonelämän ja kristinuskon tosiasioineen (sellaisina kuin ne ilmenevät ihmisille, ei median tai kirkon välittämän kuvan mukaisina) on tärkeää vain niille, joiden elämässä uskonelämän asiat ja kristinusko ovat jokapäiväistä, käsinkosketeltavaa todellisuutta. Heidän arjessaan kristinusko muovaa todellisuutta, jossa he elävät.
Kuuluvatko toimittajat, jotka täyttävät median sisällöllä, jälkimmäisiin, on ehkä vaikuttava tekijä siinä, pystyykö media puhumaan luontevasti uskon asioista. Kuten kaikessa, asioiden esittämisen luontevuus riippuu, onko kirjoittaja tai tv-/radio-ohjelman tekijä itse "sisällä" näissä asioissa. Oma perehtyneisyys suuntaa mediassa toimivien ihmisten aihevalintaa ja säätelee sen luontevuuden astetta. Sama koskee rivitoimittajien esimiehiä, jotka ohjeistavat alaisiaan suuntaviivoilla tiedotusvälineensä linjasta ja mahdollisista käsiteltävistä aiheista ja niiden käsittelytavasta.
Kuin jatkoksi yllä olevaan kommenttiini: Eksyksissä, Reetta Meriläinen
Kirjoittanut:
LukuIsa
-
sunnuntai 11. lokakuuta 2009, 22.05
Sivustolla http://hetken.vuodatus.net/blog/1330443/eksyksissa/#comments referoidaan Kerro kirkosta -seminaarin keskustelua. Se sopii yllä olevaan keskusteluun ja omaan viime kommenttiini, joka on päivätty 21.05.2008 otsikolla Luonteva puhuminen uskon asioista mediassa:
Eksyksissä
24.05.2008 - 08:12
HeSan päätoimittaja Reetta Meriläinen puhui Kerro kirkosta -seminaarissa siitä, miltä kirkko näyttää mediassa. Hän kyseli, ovatko tunteet unohdettu, kun ihmisten hengellinen kaipuu ja kirkko eivät näytä kohtaavan. Kirkko tuntuu olevan yhtä eksyksissä itseltään ja toisilta kuin kaikki muutkin. Meriläisen mielestä se on loistavaa, sillä vain etsivä ja epäröivä kirkko on mahdollinen.
Johtaja Teppo Turkki taideyliopistojen kehittämisinstituutista puolestaan väitti, että kirkko on jokaisessa ihmisessä. Tämä sisäinen kirkko voi toteutua ubiikissa kaikkialla läsnäolevassa virtuaalimaailmassa eri tavoin. Virtuaalissa syntyy myös luomukontaktien kaipuu.
Kotimaa-yhtiöiden toimitusjohtaja Pauli Aalto-Setälä kuvasi, kuinka ihmiset tulevat tunteineen kirkkoon ja saavat siellä rationaalisen, etäännyttävän vastauksen. Kirkon ihmiset suhtautuvat itseensä vieroksuen. Harva pystyy sanomaan: olen töissä kirkossa ja siitä ylpeä. Kuitenkin tunneside on kaiken onnistuneen viestinnän takana. Merkitys muuttuu ja viesti ei kulje silloin, kun tunteet on pesty pois. Raflaavia ilmoituksia ei pitäisi pelätä, sillä aina joku suutuu. Ei se mitään. Kiinnostavaa on se, mihin on jokin tunneside ja mikä siis koskee minua.
Eksyksissä
24.05.2008 - 08:12
HeSan päätoimittaja Reetta Meriläinen puhui Kerro kirkosta -seminaarissa siitä, miltä kirkko näyttää mediassa. Hän kyseli, ovatko tunteet unohdettu, kun ihmisten hengellinen kaipuu ja kirkko eivät näytä kohtaavan. Kirkko tuntuu olevan yhtä eksyksissä itseltään ja toisilta kuin kaikki muutkin. Meriläisen mielestä se on loistavaa, sillä vain etsivä ja epäröivä kirkko on mahdollinen.
Johtaja Teppo Turkki taideyliopistojen kehittämisinstituutista puolestaan väitti, että kirkko on jokaisessa ihmisessä. Tämä sisäinen kirkko voi toteutua ubiikissa kaikkialla läsnäolevassa virtuaalimaailmassa eri tavoin. Virtuaalissa syntyy myös luomukontaktien kaipuu.
Kotimaa-yhtiöiden toimitusjohtaja Pauli Aalto-Setälä kuvasi, kuinka ihmiset tulevat tunteineen kirkkoon ja saavat siellä rationaalisen, etäännyttävän vastauksen. Kirkon ihmiset suhtautuvat itseensä vieroksuen. Harva pystyy sanomaan: olen töissä kirkossa ja siitä ylpeä. Kuitenkin tunneside on kaiken onnistuneen viestinnän takana. Merkitys muuttuu ja viesti ei kulje silloin, kun tunteet on pesty pois. Raflaavia ilmoituksia ei pitäisi pelätä, sillä aina joku suutuu. Ei se mitään. Kiinnostavaa on se, mihin on jokin tunneside ja mikä siis koskee minua.
Kirkon kahtia jakautunut julkisuuskuva
yksinomaan harmauden ja byrokraattisuuden leimaamaksi brändiksi.
Julkisuuskuvaa on myös se, mitä tapahtuu arjen auttajien
kohdatessa autettavat, Kristuksen kasvojen ollessa se,
minkä hädässä olevat kohtaavat kirkon työntekijöiden
tehdessä hyvää työtänsä hädän lievittämiseksi. 'Julkisuuskuva'
on erilainen riippuen siitä, katsotaanko sitä valtamedian
vai arjen todellisuuden näkökulmasta.
'Valta', 'media', 'valtamedia' ja valtaansa käyttävä media
ei aina tajua, mikä on se todellisuus, josta se puhuu. Ei
ole niin vakavaa, jos 9 vuoden teologian opintojen jälkeenkään
ei ole selvillä kaikesta opillisesta kirkkoon liittyvästä,
terminologia mukaan lukien. Mutta se tuntuu vakavalta, jos
valtaansa käyttävä valtamedia on piittaamaton siitä, mitä
kirkossa tapahtuu kaiken muodollisen ja byrokraattisen,
institutionaalisen toiminnan ohella.
Tiedonvälitys voisi kertoa enemmän tästä "toisesta todellisuudesta",
ottaa sen vakavasti eikä käyttää sitä vain koskettavien juttujen
lähteenä, jota käytetään myynnin edistämiseksi.
Ehkä tiedonvälitys voisi olla apuna tekemässä ymmärrettäväksi niiden
auttajien toimintaa, jotka eivät itse julkisuudesta välitä eivätkä
tee työtään muusta syystä kuin että he ovat lähimmäisiä lähimmäisille.
Tällainen konsepti tiedonvälityksestä poikennee yleisesti omaksutusta.
'Tehdä ymmärrettäväksi' merkitsee luullakseni muuta kuin laajaa
reportaasia aiheesta. Ymmärrystä voi lisätä vain sellainen, joka itse
ymmärtää. Nopean tiedonvälityksen ihanne ei ehdi aina noudattaa
ymmärtämisen ja ymmärrettäväksi tekemisen vaatimusta.
Jotta tulisi joku, joka pistäisi asiat paikalleen ja "pistäisi
kirkon elämään oppiensa mukaan", blogistin sanoja lainaten,
tarvitsee ainakin rukoilla. Ehkä ei muuta tarvitsekaan kuin
rukoilla?