Kotkankynnen leikkaaja
Lieneekö jokainen joskus tavannut yhden: ihmisen, joka pitää asianaan kertoa toisille, että heidän uskonsa on vajaata tai vääränlaista? Tämä hyvää tarkoittava julkeus, jolla yksi ihminen katsoo voivansa asettua toisen yläpuolelle arvioimaan tämän hengellistä tilaa, on ahdistavaa ja kovin kummallista.
Ikään kuin ei olisi niin, että kunkin omassa jumalasuhteessa näkyvät kaikki hänen omat heikkoutensa, taustansa ja tarpeensa, jotka ovat muodostaneet kyseisen suhteen juuri hänelle
sopivaksi. Ilman, että tarkoitus olisi, että sama suhde kopioitaisiin kenellekään meistä muista. Saati, että muunlaiset jumalasuhteet olisivat kelvottomia tai vaillinaisia.
Tulee mieleen vanha tarina, jossa hyvää tarkoittava vanha opettaja kotkan tavatessaan nappaa käsiinsä sakset, leikkaa kotkalta nokan, kynnet ja siivet tyngiksi ja huokaisee sitten
tyytyväisenä: no niin, nyt sinä olet säällisen kyyhkysen näköinen, olipa onni että saatoin tämän sinulle tehdä!
Nämä muottiinleikkaajat! Kuinka voi pyrkiä säätelemään jopa sitä, miten Jumalan saa kokea? Jos et ole ahdistunut/iloinen/hiljentynyt/(lisää oma vaatimuksesi tähän) tai osaa puhua uskostasi kaanaaksi tai kielillä, hengellisyytesi ei kelpaa. Ja kuitenkin sen yhden, oman tyylin pakottaminen toiselle on vain kyvyttömyyttä ymmärtää, kuinka moneksi meitä on, ja kuinka paljon ylitsepursuavaa kekseliäisyyttä Jumalaan mahtuu. Yhdelle hurmoshenkisyyttä, toiselle sadepisaran hiljaisuus.
Se, ettei hengellisessä elämässään saa olla oma itsensä, on syvää ja haavoittavaa vallan väärinkäyttöä, jota voi olla vaikea antaa koskaan anteeksi. Anteeksiantaminenhan olisi
etenkin näin pääsiäisaikaan ylipäänsä kovasti kristillistä toimintaa ei vain aina mahdollista. Kotkankynnen leikkaajan voi olla vaikea korjata tekojaan tai luvata parantavansa tapansa niin luotettavasti, että anteeksiantamisen inhimilliset edellytykset täyttyisivät.
Mutta vaikkei tietoisesti voisikaan antaa anteeksi, saattaa silti kyetä jatkamaan elämäänsä ja antamaan asian jäädä. Unohtamaan, kunnes loukkauksella ei enää ole voimaa: koko jutulla ei enää ole väliä. Kenties unohtaminen onkin näin eräs anteeksiantamisen tapa. Kenties voi myös ajatella ulkoistavansa anteeksiantamisen Jumalalle, ainakin väliaikaisesti.
Toivoa anteeksiantamisesta, -saamisesta ja haavojen parantumisesta on nimittäin juuri siinä, että Jumala pystyy muuhunkin kuin vain unohtamiseen. Huolimatta siitä, miten pahasti on haavoitettu. Ihmisten kiistoja ja haavoja suurempaa on olemassa. Ja mihin muuhun kuin pääsiäisaikaan tämä kaikki kiteytyisi? Tervetuloa ristille.
Kotkankynnen leikkaajat
Kirjoittanut:
liinu
-
torstai 27. maaliskuuta 2008, 20.19
Meitä on, kotkankynnen leikkaajia. Itse tunnen useinkin olevani sellainen. Jos sanon oman käsitykseni uskosta, toinen, joka on eri mieltä, useinkin loukkaantuu. Vika on siinä, miten sanon. Luulisin. Mutta jos en voi olla samaa mieltä, minun on kai sanottava oma käsitykseni? Mitä hyötyä olisi olla sanomatta? Pahinta olisi toki kieltää oma vakaumuksensa ja lähetä myönnyttelemään, vaikka on eri mieltä?
Miten osaisi sanoa ajatuksensa niin, että ei loukkaisi tai tyrmäisi toista? Miten yleensä voi keskustella uskon asioista sellaisen henkilön kanssa, joka haluaa vain saada vahvistusta omalle näkökannalleen? Miten käytännössä voisi olla olematta jyrkkä ja kuitenkin sanoa omat ajatuksensa suoraan?
Haluaisin tietää hieman tarkemmin, mitä tämä kotkankynsien leikkaaminen tarkoittaa? Jos sanon esimerkiksi, että minun mielestäni kristinuskoon kuuluu olennaisesti usko Kristuksen sovitustyöhön, joten jos joku on sitä mieltä, että Jumala riittää hänen uskoonsa, Kristus oli hyvä opettaja, mutta ei Jumala eikä mitään sovittajaa tarvita ihmisen ja Jumalan väliin, olenko kotkankynsien leikkaaja, jos sanon, että silloin ei ole enää kyse kristinuskosta, vaan jostain muusta. Puutunko toisen Jumala-suhteeseen, jos vain peräänkuulutan määrittelyjä tai haluan keskustella uskon opeista, esim. siitä, mitä kristinusko on. Voiko ihan perusasioissa olla niin kovasti eri mieltä?
Liinukka
Miten osaisi sanoa ajatuksensa niin, että ei loukkaisi tai tyrmäisi toista? Miten yleensä voi keskustella uskon asioista sellaisen henkilön kanssa, joka haluaa vain saada vahvistusta omalle näkökannalleen? Miten käytännössä voisi olla olematta jyrkkä ja kuitenkin sanoa omat ajatuksensa suoraan?
Haluaisin tietää hieman tarkemmin, mitä tämä kotkankynsien leikkaaminen tarkoittaa? Jos sanon esimerkiksi, että minun mielestäni kristinuskoon kuuluu olennaisesti usko Kristuksen sovitustyöhön, joten jos joku on sitä mieltä, että Jumala riittää hänen uskoonsa, Kristus oli hyvä opettaja, mutta ei Jumala eikä mitään sovittajaa tarvita ihmisen ja Jumalan väliin, olenko kotkankynsien leikkaaja, jos sanon, että silloin ei ole enää kyse kristinuskosta, vaan jostain muusta. Puutunko toisen Jumala-suhteeseen, jos vain peräänkuulutan määrittelyjä tai haluan keskustella uskon opeista, esim. siitä, mitä kristinusko on. Voiko ihan perusasioissa olla niin kovasti eri mieltä?
Liinukka
Enemmänkin uskontodialogia
Kirjoittanut:
auran
-
maanantai 31. maaliskuuta 2008, 10.02
Hyvä näkökulma. Joskin kyseessä on minusta eri asia: puhut ymmärtääkseni opin sisällöstä ja kristinuskon määritelmästä, siinä missä minä puhun kristittyjen keskenään harjoittamasta uskomisen tapojen vaatimisesta.
Jos joku ei allekirjoita kristinuskon keskeisiä oppeja, kuten esimerkiksi juuri Jeesuksen merkitystä, kyseessä ei enää ole kahden kristityn välinen keskustelu, vaan kahden eri tavalla uskovan - oikeastaan eri uskontoja edustavan - ihmisen keskustelu. Tällöin soveltaisin uskontodialogin periaatteita, joista keskeisin on toisen ihmisen ja hänen uskonsa kunnioittaminen. Tämä ei tarkoita, että omista periaatteista ja uskosta oman uskontonsa sisältämään totuuteen pitäisi luopua, mutta edellyttää, että vaikka oltaisiin eri mieltä, toista tai tämän uskoa ei loukata.
Omassa tekstissäni käsittelen kristittyjen välistä toinen toisensa tuomitsemista: siis tilannetta, jossa kaikki osapuolet ovat yhtä mieltä perusasioista. Meitä perusasioista yhtä mieltä olevia kun kuitenkin on vielä niin moneksi: körttiä ja karismaattista, käytännöllistä ja mystistä, ylistävää ja valittavaa, konservatiivia ja liberaalia. Pyrin tuomaan esiin, etteivät erilaiset uskon kokemisen tavat tai sen ilmentämisen muodot sulje toisiaan pois, ja ettei kenelläkään tiettyä uskonnollisuuden kokemisen tapaa harjoittavalla ole oikeutta leimata toisen tapaa vähemmän hartaaksi tai oikeaksi: ettei esimerkiksi karismaattisella ja kieliä puhuvalla kristityllä ole sen oikeampi tapa uskoa kuin arjen diakoniaa harjoittavalla vetäytyvällä veljellään. Jumala on antanut kummallekin oman tapansa.
Jos joku ei allekirjoita kristinuskon keskeisiä oppeja, kuten esimerkiksi juuri Jeesuksen merkitystä, kyseessä ei enää ole kahden kristityn välinen keskustelu, vaan kahden eri tavalla uskovan - oikeastaan eri uskontoja edustavan - ihmisen keskustelu. Tällöin soveltaisin uskontodialogin periaatteita, joista keskeisin on toisen ihmisen ja hänen uskonsa kunnioittaminen. Tämä ei tarkoita, että omista periaatteista ja uskosta oman uskontonsa sisältämään totuuteen pitäisi luopua, mutta edellyttää, että vaikka oltaisiin eri mieltä, toista tai tämän uskoa ei loukata.
Omassa tekstissäni käsittelen kristittyjen välistä toinen toisensa tuomitsemista: siis tilannetta, jossa kaikki osapuolet ovat yhtä mieltä perusasioista. Meitä perusasioista yhtä mieltä olevia kun kuitenkin on vielä niin moneksi: körttiä ja karismaattista, käytännöllistä ja mystistä, ylistävää ja valittavaa, konservatiivia ja liberaalia. Pyrin tuomaan esiin, etteivät erilaiset uskon kokemisen tavat tai sen ilmentämisen muodot sulje toisiaan pois, ja ettei kenelläkään tiettyä uskonnollisuuden kokemisen tapaa harjoittavalla ole oikeutta leimata toisen tapaa vähemmän hartaaksi tai oikeaksi: ettei esimerkiksi karismaattisella ja kieliä puhuvalla kristityllä ole sen oikeampi tapa uskoa kuin arjen diakoniaa harjoittavalla vetäytyvällä veljellään. Jumala on antanut kummallekin oman tapansa.
Uskontodialogia
Kirjoittanut:
liinu
-
maanantai 31. maaliskuuta 2008, 20.10
Kiitoksia tarkentavasta määrittelystä! Huomasin, että on kuten sanoit, oma esimerkkini koski hieman eri asiaa, joskin kummassakin tapauksessa pätee (mielestäni) se, että useimmiten loukkaamisen ja loukkaantumisen taustalla on kömpelö tai hatara tai ikävä tapa ilmaista itseään. On sama, onko eri mieltä uskon perusasioista vai uskonnollisista tavoista muuten samaa uskontoa tunnustavien kesken. Kuten sanot, toisen uskoa ja näkemystä pitäisi osata aidosti kunnioittaa ja sen kunnioituksen pitäisi tulla ilmi sanomisen tavassa.
On vain loputtoman vaikea sanoa sopivalla tavalla. Ainakin itselleni se tuntuu olevan jatkuva kompastus. Periaatteessa kunnioitan toisen uskoa ja näkemyksiä. Ajattelen, että jokainen on omien kokemustensa ja elämänsä tulos, jossain vaiheessa "matkalla" jonnekin, ja johonkin kulttuuriin ja ryhmään ja sen perinteisiin oppinut, eikä ole minun asiani opettaa ja ohjata ja arvostella ketään (vaikka joskus tekisi mielikin).
- Oikeastaan vain ihmettelen, miksi sitten onnistun niin usein tölvimään toista, sanomaan asioita, joita ei olisi tarvinnut sanoa, tai sanomaan tavalla, jonka toinen ymmärtää toisin kuin tarkoitin. Pidän itseäni tosi kova-oppisena sanomisen "viisaudessa", ja suren sitä.
Olen kuitenkin vakuuttunut, etten ole ainoa lajiani. Hyvin monet niistä ihmisistä, jotka tuntuvat arvostelevan ja moittivan toisten tapoja tai vakaumuksia, eivät vain osaa sanoa, mitä oikeastaan tarkoittavat. Siksi olisi hyvä, jos se, joka kokee tulleensa loukatuksi tai muuten latistetuksi, ei olisikaan niin arkanahkainen, vaan kysyisi suoraan, mitä tuo toinen oikein tarkoittaa. Monesti asia selviäisikin. Toinen ei tarkoittanutkaan latistaa tai moittia. Oli ehkä pahalla päällä, oli ehkä taitamaton sanoissaan, oli ehkä väärässä - ja myöntää sen, kun saa palautetta.
Siis kaikki, jotka koette, että teidän siipiä katkotaan - kysykää, puhukaa, ottakaa asia esille! Sanokaa, että elä hyvä ihminen katko minun siipiä! Mistä ne siipien katkojat tajuaisivat tekojensa seurauksia, jos heille asiallisesti ja rauhallisesti sanota, miltä heidän puheensa on tuntunut?
Olen toki täsmälleen samaa mieltä, että EI OLE OIKEIN eikä HYVÄ, että leimaa toisen uskonnolliset tavat vääriksi tai huonommiksi. Kaiken kaikkiaan olen sitä mieltä, että jos joku tosissaan noin tekee, hänellä itsellään on vielä elämässä paljon opittavaa. Mutta tosiasia on, että monet ovat niin innoissaan omista "löydöistään", etteivät oikein malta kuunnella muita tai ajatella pitemmälle - ja monet vaikka muuten ajattelisivatkin, ovat sitten vain huonoja ilmaisemaan itseään. Öh, siis tarkoitan, että olisin valmis olemaan pitkämielinen näitä "oppimestareita" kohtaan. Olisin valmis pitämään oman pääni ja omat tapani ja antamaan sen arvostelijan pitää arvostelunsa, kunnes hän tulee toisiin aatoksiin tai sitten loputtomiin, ellei lopeta arvostelua. Säilyttäisin omat aatokseni, ellen sitten jostain syystä huomaisi, etteivät se olekaan säilyttämisen arvoisia :)
En varmaan osannut sanoa, mitä ajattelin, enkä nyt edes jaksa stilisoida tekstiäni. Pointtini on siis vain se, että moni arvostelija on kuitenkin vilpitön omassa uskossaan ja tahtoo hyvää. Annettakoon hänen olla.
Liinukka
On vain loputtoman vaikea sanoa sopivalla tavalla. Ainakin itselleni se tuntuu olevan jatkuva kompastus. Periaatteessa kunnioitan toisen uskoa ja näkemyksiä. Ajattelen, että jokainen on omien kokemustensa ja elämänsä tulos, jossain vaiheessa "matkalla" jonnekin, ja johonkin kulttuuriin ja ryhmään ja sen perinteisiin oppinut, eikä ole minun asiani opettaa ja ohjata ja arvostella ketään (vaikka joskus tekisi mielikin).
- Oikeastaan vain ihmettelen, miksi sitten onnistun niin usein tölvimään toista, sanomaan asioita, joita ei olisi tarvinnut sanoa, tai sanomaan tavalla, jonka toinen ymmärtää toisin kuin tarkoitin. Pidän itseäni tosi kova-oppisena sanomisen "viisaudessa", ja suren sitä.
Olen kuitenkin vakuuttunut, etten ole ainoa lajiani. Hyvin monet niistä ihmisistä, jotka tuntuvat arvostelevan ja moittivan toisten tapoja tai vakaumuksia, eivät vain osaa sanoa, mitä oikeastaan tarkoittavat. Siksi olisi hyvä, jos se, joka kokee tulleensa loukatuksi tai muuten latistetuksi, ei olisikaan niin arkanahkainen, vaan kysyisi suoraan, mitä tuo toinen oikein tarkoittaa. Monesti asia selviäisikin. Toinen ei tarkoittanutkaan latistaa tai moittia. Oli ehkä pahalla päällä, oli ehkä taitamaton sanoissaan, oli ehkä väärässä - ja myöntää sen, kun saa palautetta.
Siis kaikki, jotka koette, että teidän siipiä katkotaan - kysykää, puhukaa, ottakaa asia esille! Sanokaa, että elä hyvä ihminen katko minun siipiä! Mistä ne siipien katkojat tajuaisivat tekojensa seurauksia, jos heille asiallisesti ja rauhallisesti sanota, miltä heidän puheensa on tuntunut?
Olen toki täsmälleen samaa mieltä, että EI OLE OIKEIN eikä HYVÄ, että leimaa toisen uskonnolliset tavat vääriksi tai huonommiksi. Kaiken kaikkiaan olen sitä mieltä, että jos joku tosissaan noin tekee, hänellä itsellään on vielä elämässä paljon opittavaa. Mutta tosiasia on, että monet ovat niin innoissaan omista "löydöistään", etteivät oikein malta kuunnella muita tai ajatella pitemmälle - ja monet vaikka muuten ajattelisivatkin, ovat sitten vain huonoja ilmaisemaan itseään. Öh, siis tarkoitan, että olisin valmis olemaan pitkämielinen näitä "oppimestareita" kohtaan. Olisin valmis pitämään oman pääni ja omat tapani ja antamaan sen arvostelijan pitää arvostelunsa, kunnes hän tulee toisiin aatoksiin tai sitten loputtomiin, ellei lopeta arvostelua. Säilyttäisin omat aatokseni, ellen sitten jostain syystä huomaisi, etteivät se olekaan säilyttämisen arvoisia :)
En varmaan osannut sanoa, mitä ajattelin, enkä nyt edes jaksa stilisoida tekstiäni. Pointtini on siis vain se, että moni arvostelija on kuitenkin vilpitön omassa uskossaan ja tahtoo hyvää. Annettakoon hänen olla.
Liinukka
Jumala-suhteen huolto: keskustelu?
Kirjoittanut:
LukuIsa
-
tiistai 01. huhtikuuta 2008, 19.57
Keskustelua pidetään aika usein hyvänä asiana, niin uskon
asioissa kuin kaikessa muussakin, mitä elämässä tulee eteen.
Miksi siis keskustelu kristinuskoa tai luultavasti mitä
tahansa uskoa tunnustavien välillä ei usein toimi, vaan
muuttuu kuin kotkan kynsien leikkaamiseksi, blogistin
kuvaamalla tavalla?
Tähän löytyy vastauksia yllä olevista kommenteista. Tämäkin
keskustelu on hyvä, koska se lisää uskossaan tuomituiksi
itsensä kokeneiden toivoa, että he sittenkin ovat oikeutettuja
ajattelemaan omalla tavallaan, vaikka ajatukset keskustelussa
jonkun kanssa näyttävät joutuvan ristiriitaan tuon toisen
ihmisen ajatusten kanssa. Jokaisesta keskustelusta voi oppia.
Omat kokemukseni ovat osoittaneet, että pitää olla joskus
aika varovainen. Olla hiljaa, jos tuntuu, että keskusteluseura
ei ole sellaista, joka tyytyisi rauhalliseen ja suvaitsevaan
omien ajatusten julkituomiseen.
Olen kaivannut todella paljon elämässäni keskustelua uskon
asioista. Olen lopulta löytänyt toimivan keskusteluyhteyden,
jossa ajatusten- tai mielipiteiden vaihdossa ei synny konfliktia,
koska toinen osapuoli ymmärtää niin hyvin tarpeeni ja toiveeni.
Ja itse tunnen ymmärtäväni samoin toista osapuolta. Tämä on
auttanut minua ja antanut rohkeutta ja toivoa koko elämän
laajuudessa. Lopultakin oma uskoni keskustelun tärkeydestä
on saanut vahvistuksen myös keskusteluissa uskon asioista.
Tällaisesta konsensuksesta joku ehkä ajattelisi, että se on
hedelmätön tilanne. Koen päinvastoin; tällaiseen toisten
ymmärtämiseen tulisi pyrkiä ja uskoa siihen, vaikka välillä
se olisikin vaikeaa. Ei keskustelua keskustelun vuoksi, vaan
sen sisällön, joka on arkiuskossa ja arkirakkaudessa, kaikessa
hyvässä kanssakäymisessä ihmisten välillä, jokapäiväisessä
elämässä.
asioissa kuin kaikessa muussakin, mitä elämässä tulee eteen.
Miksi siis keskustelu kristinuskoa tai luultavasti mitä
tahansa uskoa tunnustavien välillä ei usein toimi, vaan
muuttuu kuin kotkan kynsien leikkaamiseksi, blogistin
kuvaamalla tavalla?
Tähän löytyy vastauksia yllä olevista kommenteista. Tämäkin
keskustelu on hyvä, koska se lisää uskossaan tuomituiksi
itsensä kokeneiden toivoa, että he sittenkin ovat oikeutettuja
ajattelemaan omalla tavallaan, vaikka ajatukset keskustelussa
jonkun kanssa näyttävät joutuvan ristiriitaan tuon toisen
ihmisen ajatusten kanssa. Jokaisesta keskustelusta voi oppia.
Omat kokemukseni ovat osoittaneet, että pitää olla joskus
aika varovainen. Olla hiljaa, jos tuntuu, että keskusteluseura
ei ole sellaista, joka tyytyisi rauhalliseen ja suvaitsevaan
omien ajatusten julkituomiseen.
Olen kaivannut todella paljon elämässäni keskustelua uskon
asioista. Olen lopulta löytänyt toimivan keskusteluyhteyden,
jossa ajatusten- tai mielipiteiden vaihdossa ei synny konfliktia,
koska toinen osapuoli ymmärtää niin hyvin tarpeeni ja toiveeni.
Ja itse tunnen ymmärtäväni samoin toista osapuolta. Tämä on
auttanut minua ja antanut rohkeutta ja toivoa koko elämän
laajuudessa. Lopultakin oma uskoni keskustelun tärkeydestä
on saanut vahvistuksen myös keskusteluissa uskon asioista.
Tällaisesta konsensuksesta joku ehkä ajattelisi, että se on
hedelmätön tilanne. Koen päinvastoin; tällaiseen toisten
ymmärtämiseen tulisi pyrkiä ja uskoa siihen, vaikka välillä
se olisikin vaikeaa. Ei keskustelua keskustelun vuoksi, vaan
sen sisällön, joka on arkiuskossa ja arkirakkaudessa, kaikessa
hyvässä kanssakäymisessä ihmisten välillä, jokapäiväisessä
elämässä.
Keskustelu kantaa
Kirjoittanut:
liinu
-
tiistai 01. huhtikuuta 2008, 22.52
Kylläpä kirjoitit osuvasti, Lukuisa. Itsekin olen aina kaivannut mahdollisuutta keskustella hengellisistä asioista, ja onhan keskustelumahdollisuuksia tarjoutunutkin, lähinnä juuri samoin uskovien piiristä. Siinä eivät pienet erot ajatuksissa haittaa mitään, vaan voidaan keskustella todella yhteisymmärryksessä. Kummallakin tai kaikilla on yhteisenä sama usko ja jokin muukin merkillinen yhteisymmärrys ja luottamus. Kuitenkin sellaisia keskusteluyhteyksiä on aika niukasti. Useimmiten tilaisuudet ovat sellaisia, että joku puhuu ja sitten vaihdetaan muutamia ajatuksia.
Vaikeus tuleekin silloin, kun yritän keskustella ihmisten kanssa, joilla on tietyissä perusasioissa hyvinkin erilaiset näkemykset. Silloin se vaikeus on lähinnä sitä, mistä Auran käytti nimitystä "eri uskotojen välinen keskustelu". Ongelma on, että minä ajattelen, että on kyse eri uskonnoista, mutta toinen osapuoli ei suinkaan ajattele niin. Jos joku esim. pitää Jeesusta vain hyvänä ihmisenä ja suurena opettajana mutta ei Jumalana ja Lunastajana, ja minä sanon, että kyse on kristinuskon ihan perusasiasta, että ei ole enää kyse kristinuskosta, jos Jeesus on vain ihminen ja opettaja... tuo keskustelukumppanini loukkaantuu verisesti. Olen puuttunut asiaan, johon hänen mielestään minun ei pidä puuttua. Hänen mielestään jokaisella on oikeus uskoa "omalla tavallaan". Hän on mielestään kristitty, totta kai. Hänen mielestään kyse on vain pienistä tulkintaeroista, ja olen tiukkapipoinen ja tuomitseva kun yritän väittää, että kristinuskon perusoppia on usko Lunastukseen.
Silloin ilmeisesti olisi viisainta vaieta? Vai vain kuunnella ja pyytää toista kertomaan tarkemmin näkemyksistään, arvostaa niitä mutta olla esittämättä omia käsityksiään? Enhän loppujen lopuksi voi tietää, millaista uskon tietä tuo toinen on kulkemassa. Ehkä hän kysyy ja etsii. Ja minä omilla "rysäytyksilläni" tyrmään hänen ajatuksensa. Olisi tosiaan viisasta kuunnella ja olla varovainen oman "paremman" tietonsa esittämisessä. Kuka minulle opettaisi vaikenemista, malttia ja kuunteluntaitoa?
Hyvä, konsensus-keskustelu uskon asioista on elämän suola. Se onkin sitten jo ihan eri asia, kuin nämä vaikeat tilanteet, joihin joskus joutuu ihan yllättäenkin.
Liinukka
Vaikeus tuleekin silloin, kun yritän keskustella ihmisten kanssa, joilla on tietyissä perusasioissa hyvinkin erilaiset näkemykset. Silloin se vaikeus on lähinnä sitä, mistä Auran käytti nimitystä "eri uskotojen välinen keskustelu". Ongelma on, että minä ajattelen, että on kyse eri uskonnoista, mutta toinen osapuoli ei suinkaan ajattele niin. Jos joku esim. pitää Jeesusta vain hyvänä ihmisenä ja suurena opettajana mutta ei Jumalana ja Lunastajana, ja minä sanon, että kyse on kristinuskon ihan perusasiasta, että ei ole enää kyse kristinuskosta, jos Jeesus on vain ihminen ja opettaja... tuo keskustelukumppanini loukkaantuu verisesti. Olen puuttunut asiaan, johon hänen mielestään minun ei pidä puuttua. Hänen mielestään jokaisella on oikeus uskoa "omalla tavallaan". Hän on mielestään kristitty, totta kai. Hänen mielestään kyse on vain pienistä tulkintaeroista, ja olen tiukkapipoinen ja tuomitseva kun yritän väittää, että kristinuskon perusoppia on usko Lunastukseen.
Silloin ilmeisesti olisi viisainta vaieta? Vai vain kuunnella ja pyytää toista kertomaan tarkemmin näkemyksistään, arvostaa niitä mutta olla esittämättä omia käsityksiään? Enhän loppujen lopuksi voi tietää, millaista uskon tietä tuo toinen on kulkemassa. Ehkä hän kysyy ja etsii. Ja minä omilla "rysäytyksilläni" tyrmään hänen ajatuksensa. Olisi tosiaan viisasta kuunnella ja olla varovainen oman "paremman" tietonsa esittämisessä. Kuka minulle opettaisi vaikenemista, malttia ja kuunteluntaitoa?
Hyvä, konsensus-keskustelu uskon asioista on elämän suola. Se onkin sitten jo ihan eri asia, kuin nämä vaikeat tilanteet, joihin joskus joutuu ihan yllättäenkin.
Liinukka
Hyvistä keskustelukumppaneista
Kirjoittanut:
LukuIsa
-
lauantai 05. huhtikuuta 2008, 15.29
Olen usein pohtinut tuota samaa, mitä Liinukka, että millaista
uskon tietä joku, jonka on kohdannut, on kulkemassa. Tämä on
noussut pohdittavaksi silloin, kun minulla ei ollut sellaista
keskusteluyhteyttä, jossa nyt koen tasa-arvoista, konsensuksen
vakiinnuttamaa hedelmällistä vuorovaikutusta hengellisistä,
kristinuskon perusasioista käydyissä keskusteluissa.
Olen tällöin varovaisesti kuin vihjaillen lähestynyt aihealueen
ydintä, antanut ikäänkuin syöteiksi joitakin perusmielikuviani
oman uskoon liittyvän ajatteluni perustasta. Tällöin olen
antanut tuntemattomalle valinnanmahdollisuuden: joko hän näkee
ja tarttuu aiheisiini tai ei tartu, tai sitten hän ei havaitse
niitä ollenkaan. Silloin vähensin yrittämistäni.
Olen myös ollut ahdistunut ja pakottava keskusteluyrityksissäni,
tutumpien kanssa.
On olemassa sielunhoitoon pystyviä henkilöitä, niin seurakuntien
piirissä kuin niiden ulkopuolella. Edelliset saattavat tehdä sitä
viran puolesta, toimien työtehtävissään uskonkeskustelujen hyvinä
osapuolina. Seurakuntien aktiivi- ja passiivijäsenissä on ihmisiä,
jotka ovat hyviä keskustelun osapuolia uskon asioissa.
Etsijä, jollainen olin pitkään, löytää toimivia keskusteluyhteyksiä
tai on löytämättä. Sellainen asia kuin hengellinen intuitio voi
ohjata löytämään. Johdatus on itselleni tuttua. En oleta sen
olemassaoloa, koen sitä.
Usko; se sana sisältää paljon. Aina ei pysty mieltämään, miten
paljon ja mitä kaikkea.
uskon tietä joku, jonka on kohdannut, on kulkemassa. Tämä on
noussut pohdittavaksi silloin, kun minulla ei ollut sellaista
keskusteluyhteyttä, jossa nyt koen tasa-arvoista, konsensuksen
vakiinnuttamaa hedelmällistä vuorovaikutusta hengellisistä,
kristinuskon perusasioista käydyissä keskusteluissa.
Olen tällöin varovaisesti kuin vihjaillen lähestynyt aihealueen
ydintä, antanut ikäänkuin syöteiksi joitakin perusmielikuviani
oman uskoon liittyvän ajatteluni perustasta. Tällöin olen
antanut tuntemattomalle valinnanmahdollisuuden: joko hän näkee
ja tarttuu aiheisiini tai ei tartu, tai sitten hän ei havaitse
niitä ollenkaan. Silloin vähensin yrittämistäni.
Olen myös ollut ahdistunut ja pakottava keskusteluyrityksissäni,
tutumpien kanssa.
On olemassa sielunhoitoon pystyviä henkilöitä, niin seurakuntien
piirissä kuin niiden ulkopuolella. Edelliset saattavat tehdä sitä
viran puolesta, toimien työtehtävissään uskonkeskustelujen hyvinä
osapuolina. Seurakuntien aktiivi- ja passiivijäsenissä on ihmisiä,
jotka ovat hyviä keskustelun osapuolia uskon asioissa.
Etsijä, jollainen olin pitkään, löytää toimivia keskusteluyhteyksiä
tai on löytämättä. Sellainen asia kuin hengellinen intuitio voi
ohjata löytämään. Johdatus on itselleni tuttua. En oleta sen
olemassaoloa, koen sitä.
Usko; se sana sisältää paljon. Aina ei pysty mieltämään, miten
paljon ja mitä kaikkea.
Jumalsuhteesta
suhde Jumalaan on jokaisen itsensä ja Jumalan
välinen asia. Tästä on nyt yli 40 vuotta. Tätä
uskoani vastaan on loukattu lukemattomia kertoja.
En ole laskenut, kuinka monta kertaa olen tästä
kohtelustani loukkaantunut. Olen kuitenkin antanut
kaiken anteeksi. He - loukkaajat - eivät ole tienneet,
mitä ovat tehneet.
Olenko käsittänyt tämän ihminen-Jumala -suhteen perus-
luonteen oikein, sitä en ole pohtinut, mutta käsitykseni
on tuntunut sopivan hyvin yhteen kaiken muun kanssa,
mitä taivasasioista olen saanut oppia.