Sain kutsun Sibelius-akatemian Sibafestiin kuuluvaan, kiinnostavaan konserttiin - tai polytaidetapahtumaan Musiikkitalon Black Boxissa. Paljon Suomessa esiintyvä, argentiinalainen tangolaulaja Martin Alvarado toimisi solistina tapahtumassa ”Asi es mi tango” - eli Tämä on minun tangoni. Sormio- ja bandoneontaituri, kirkkomuusikko Mikko Helenius ja orkesteriviulisti Mauri Saarikoski muina muusikkoina, pikanttina lisänä toimisivat esittävät tanssijat Titta Tunkkari ja Mari Mäkelä, jotka ovat vaikuttaneet mm. kristillisessä Xaris Finland -tanssiryhmässä, edellämainittu sen taiteellisena johtajana. Tästähän piti kiinnostua. 

 

Musiikkitalon viinitarhamaisen pääsalin totesin avajaisviikolla sangen toimivaksi Apocalyptican konsertin myötä. 220-paikkainen Black Box sijaitsee aivan Musiikkitalon alakerrassa. Sen ajatus on toimia pienimuotoisimpien, elektrovahvistettujen konserttien pitopaikkana. Paikka on hieno, lootan askeettinen mutta linjakas olemus on nimensä mukainen. 

 

Martin Alvarado käy hyvään tahtiin täälläpäin esiintymässä aktiivisella urallaan. Hän on tehnyt paljon yhteistyötä niin tuoniltaisten muusikoiden, helsinkiläisen Otra Vez -yhtyeen kuin Kymi Sinfoniettankin kanssa. Alvaradoa pidetään eräänä sukupolvensa lahjakkaimmista argentiinalaisen tangon tulkitsijoista. Hän on tehnyt paljon konsertteja myös Mikko Heleniuksen kanssa ympäri Eurooppaa. He kävivät kesällä duokeikoilla Latviassa ja Puolassa sekä syksyllä kiertueella Englannissa. Helenius on lähdössä keväämmällä yhteiskonserttien muodossa myös Argentiinaan näyttämään että osataan sitä Pohjolassakin.  

 

Salin valojen sammuttua Mikko Helenius käveli sysipimeälle lavalle ja aloitti hienovaraisin bandoneonsävelin. Vain pieni spotti valaisi, kun yleisöä valmisteltiin tulevaan. Avanti! -yhtyeestäkin tuttu Saarikoski tuli viuluineen mukaan ja tempo alkoi kiihtyä. Astor Piazzollan Milonga del trovador sai kyytiä miesten käsittelyssä. Viulun jousista nousi pölyävää karstaa Saarikosken intensiivisen ja nopeatahtisen jousisahaamisen myötä. Vaikuttava efekti valoa vasten. Alvarado liittyi mukaan pehmeän mutta valtavan voimakkaan äänensä kanssa. Musta laatikko alkoi elää aivan uudella tavalla. 

 

Toisena Carlos Gardelin klassikko Volver (suom. paluu). Herkän dramaattinen sävellys sai lisäpontta sovituksen elävyydestä. Miesten yhteensoitto ja laulu oli orgaanista; Alvarado, Saarikoski ja Helenius kuljettivat tuttua kappaletta toisiaan kuunnellen, pala palalta täydentäen sitä kokonaisuudeksi, jonka lopussa sen säveltäjä olisi nyökkäillyt tyytyväisenä kuulemaansa. Titta Tunkkari liittyi tanssihahmona kolmanteen numeroon, Pugliesen instrumentaaliin La yumbaan. Hän oli niinikään ”treenatulla inspiraatiopohjalla”. Sanoja ei tarvittu, kun sävel ja ruumiinliike loivat aistien eteen kokonaisuutta, mitä ei ennen oltu kuultu ja nähty. 

 

Ennakkotietämätön konserttikävijä saattoi hieraista korviaan kun miehet aloittivat Las sombras del desamorin - suomeksi Siks oon mä suruinen. Jep, se Toivo Kärjen legendabiisi, johon Alvarado oli tehnyt käännöksen. Miten erikoista onkaan kuulla tuttuakin tutumpi kappale aivan uuden esityskielen kanssa? Piazzollan tuttuuskappaleella La misma pena jatkettiin. Tässä kohdin oli mielenkiintoista seurata Tunkkarin tanssin sekä ilmeiden ja Alvaradon solistisen habituksen keskinäistä vuorovaikutusta. Joskus sitä oli vähän, toisinaan enemmän. Asiat tapahtuivat pitkälti konsertinseuraajan omassa päässä siitä huolimatta, että kaikki elementit olivat konkreettisesti edessä. Katseet, eleet, ilmeet, musiikki ja solistisuus. Mikään ei ollut alleviivattua vaan kaikki oli sangen tulkinnanvaraista. 

 

Esitys jatkui tuontapaisena äänen ja liikkeen yhteenetsimisenä. Mari Mäkelä oli hyvin samanlainen ilmauksessaan kuin Tunkkari, hänen yksilöilmaisunsa oli hieman enemmän baletillista kuin Tunkkarin, jonka kuviot kulkivat nykytanssin metodeilla. Luulisin. Hienointa visuaalista katseltavaa olivat naisten yhteisnumerot, kuten tenhoavassa kappaleessa Chiquilin de Bachin, jossa soi viides ”instrumentti” Heleniuksen kauniin, nuottiinosuvan viheltelyn myötä. Vimeksimainittu olikin konsertin suvereenein taituri, eikä vähiten silloin kun hän operoi yht’ aikaa flyygelin ja bandoneonin kanssa. 

 

Konsertin viimeisessä kolmanneksessa Etelä-Amerikkalaiset tangot saivat kavereikseen Kärjen Täysikuun ja Liljankukan, ja huh huu minkälaisin sovituksin. Alvarado taustoitti kokonaisuutta välillä akustisen kitaran kanssa hauskuuttaen yleisöä humoristisilla spiikeillään. Ennen viimeistä numeroa Helenius spiikkasi ”Tää konsertti loppuu viimeisessä säkeistössä olevaan kovaan ääneen” -ja kohti vyörytysmäistä huipennusta siis. Miesten keskinäinen, hulvaton huumori oli läsnä kun taiturit kuljettivat sikermämäistä kokonaisuutta. Milloin Helenius huuteli Volveria, milloin Alvarado suomi-iskelmää. Jazzintynkää hullutellen. Bachia sinne sun tänne, tietty. Koossapysyvää ilottelua tilanteen ehdoilla, hersyvän mahtava kokonaisuus finaaliksi. 

 

Näitä muusikoita menen katsomaan aina kun mahdollista. 

 

 

Helsingin Sanomien Mari Koppisen niinikään ylistävä arvio konsertista: