Walesin Tiikeri Tom Jones on eittämätön legenda. Hän on valloittanut puolelleen kuulijoita viidellä vuosikymmenellä. Jones on samaa tekijäjoukkoa Bob Dylanin, Leonard Cohenin ja Paul McCartneyn kanssa - 60-luvulla uransa aloittaneita ja edelleen täydet areenat kerääviä artisteja.

Jonesin ääni on ollut soundtrack monelle asialle. Lätkän ’95 maailmanmestaruuden remix-anthem biisin If I Only Knew muodossa ei ole tälle kansakunnalle niistä vähäisimpiä.

Miehen viimeisin levy Praise & Blame oli poikkeuksellisen kiinnostava. Hengellishenkisiä ja eksistentiaalisia biisejä pop-musiikin historiasta maanläheisinä, juurevina versioina. Mites, onko Tomppa niinkuin löytänyt Jeesuksen vai täh häh?

Muistan ajan, jolloin hengellisessä mediassa operoitiin kyseisenoloisen mustavalkoisuuden parissa. Tyypit oli joko on tai off. Melko vastemielinen luokittelutapa. Tom Jones osoitti viimeisimmällä levyllään olevansa suoraselkäinen etsijätapaus, rehellinen kysymysten esilletuoja. Vaatii oikeasti selkärankaa tulkita esimerkiksi If I Give My Soul (To Jesus) -tyyppisiä kappaleita.

Helteisen Kirjurinluodon konsertti starttasi jyrkän väkevästi. Bändin sähkökitaristi Michael Moses ja laulajamaestro takoivat kaksistaan raa’an version John Lee Hookerin Burning Hell -kappaleesta. Rohkea, rankasti sanottuna jopa agnostinen veto. Onko olemassa helvettiä, onko taivasta? Mikä minua odottaa?

Vanhan herran ääni oli kovassa tikissä. Jones on ollut aina tunnettu hyvistä, loogisista elämäntavoistaan. Tiikeriä eivät ole koskaan houkuttaneet huumeet. ”Olutta ja shamppanjaa kohtuudella” on kuulunut hänen toimiva stimulanttilinjansa kautta vuosien.

Keikka jatkui Run On -gospelilla, johon bändi pikku hiljaa lähti mukaan. Biisi on tuttu Elvis Presleynkin repertuaarista. Tätä me kuulkaas lauleltiin Elviksen kanssa yön pikkutunneilla, kun Las Vegasin keikat oli ohi, sanaili Jones spiikissään.

”Run on for a long time,
Run on for a long time,
Let me tell you God almighty's gonna cut you down”

Henkisemmän alun jälkeen Jones teki yleisömassansa tyytyväisemmäksi esittämällä tutumpaa materiaaliaan. Kuuskytlukulainen I'll Never Fall in Love Again oli ensimmäinen nostalgiapläjäys. Little Featin kappale Dixie Chicken oli letkeä outous setissä. Kaipasin kovasti Lowell Georgen slide-soittoa, joka on biisin alkuperäinen selkäranka.

Bob Dylanin myöhempiin teoksiin kuuluva What Good Am I väläytti loppusetin vakavempaa, itsearvioivaa Jonesia.

"What good am I if I’m like all the rest
If I just turn away, when I see how you’re dressed
If I shut myself off so I can’t hear you cry
What good am I?"

Leijonien ensimmäisen maailmanselätyksen tunnusbiisi If I Only Knew on vaativa biisi laulullisesti, vaikka alun tuplattuja starttihuutoja ei Jones kiekunutkaan. Yllättävänkin ajankohtainen Prince-laina Kiss säkenöi setin lopussa. ”Good night, God bless you all” kuului Walesin harmaantuneen, mutta ah niin karismaattisen tiikerin viime murahdukset tuhansille tyytyväisille faneilleen.

Jonesin konsetti oli hienonhieno paketti. Siinä puntaroitiin syvällisiä, jopa hyvin hengellisiä asioita. Toisaalta paisuteltiin tunteita niinkuin pitääkin. Summa summarum, Porissa tarjottiin tuona päivänä ehkä parasta viihdettä, mitä tällä hetkellä on maailmassa tarjolla.

Kuvat: Pori Jazz press