Sijainti: Etusivu / Saari, taivas ja tähdet / Kela ja Kristofferson - miehet mustissa
Tehdyt toimenpiteet

Kela ja Kristofferson - miehet mustissa

Mies ja kitara. Klassikkoyhdistelmä, jolla voi joko valloittaa yleisön täysin tai munata itsensä totaalisesti. Ottakaamme tutkintaan kaksi kyseisen alan tekijää, jotka konsertoivat lähekkäisissä paikoissa pienen ajan sisään. Anssi Kela ja Kris Kristofferson.

chrisjaanssi

Sallittakoon tässä pieni yleistys. Kyllähän jokainen nyt vähän kitaraa soittaa ja laulaa luikauttaa. Loogisen iisi taidemuoto, trubaduurikeikan vetäminen yksin, on näennäisestä helppoudestaan huolimatta tolkuttoman vaativa laji. Tukenasi ei ole bändin tuomaa soundillista tai visuaalista suoja- tai taustakenttää. Yleisön herkeämätön huomio on vain sinussa itsessäsi. Sittenkin vain jos olet ansainnut heidän kiinnostuksensa ilmaisuasi puoleen. Jengi voi alkaa höpöttämään kesken herkän laulusi. Kestäisitkö sen? Kaikki epävarmuudet ja kömmähdykset huomataan. Entä musiikki? Aiot esittää omaa materiaaliasi? You’ve got guts, son.

Anssi Kelan kunkin hetkistä suosionmäärää tullaan aina, mikä ehkä hieman harmittavaa, vertailemaan hänen esikoislevynsä Nummelan (2001) jättiläismäiseen menestykseen. Mikan faijan BMW ja albumin nimikappale olivat paitsi isoja radio- ja sinkkuhittejä myös erinomaisia kappaleita. Eikä Kela jäänytkään parin hitin ihmeeksi. Hän on myöhemmillä levyillään julkaissut tasaisen hyvää materiaalia, mutta tuskin saavuttanee koskaan Nummelan zeniittilukemia. Levyt ovat kuitenkin myyneet kohtuullisesti ja keikoilla on riittänyt väkeä. Kela on sittemmin kunnostautunut myös kilpa-ajajana ja kirjailijana.

Kannatti olla Kelan Facebook-sivujen tykkääjä. Hän lähetti siellä tapahtumakutsun ilmaisesta special-keikasta Korjaamon Vintillä, jonne mahtuisi vain 150 ensimmäistä ilmoittautunutta. Määrä täyttyi melkoisen nopeasti. Tämä olisi artistin mukaan kiitos uskollisille faneille. Ulkopuolelle jääneet saisivat nähdä sen suorana streamina koneiltaan.

Syyskuisena tiistaina Vintti oli tupaten täynnä. Anssi itse tuli kitaroineen lavalle hyvissä ajoin ja toi leppoisasti julki sen tunteensa, että nyt muuten vähän jännittää. Vaan kun kappaleet lähtivät rullaamaan moinen asia ei näkynyt missään. Settilistaa ei ollut, vaan Kela soitti mieleensä juolahtavia kappaleita ja yleisön huutelemia toiveita. On mainittava, että mies omaa trubaduurisolistiksi uskomattoman vahvan, isokeuhkoisen äänen. Myös miehen kitaroinnin taso on ketterää huippua. Lavalla oli oman tuotantonsa ja populaarikulttuurin koko lailla läpikotaisin tunteva yleisönpalvelija.

En juuri perusta Kelan ihmissuhdekappaleista, mutta repertuaarissaan on joitain niin persoonallisen särmäisiä lauluja että ne ovat heilahtaneet aikaa sitten suomiklassikko-listalleni. Kelan tapa kertoa traagisia tarinoita laulujensa välityksellä on pistämätön. Esimerkiksi Murhaballadi ja Albin Stenman ovat karmivanupeita teoksia.

”Olen saarnamies, pelastuksen teille tuon 
Oman sieluni kohtalo vain toivoton”

Ilta oli kiitettävä kädenojennus artistin kiitos uskollisille faneille. Mies toteutti erikoisimpiakin biisitoiveita, joskin oma huutoni ”Ace of Spades” jäi noteeraamatta. Holy Diver kuitenkin saatiin. Ja sopii ihailla Kelan kovaa kuntoa. Keikka kesti kaksi ja puoli tuntia!

Ja sitten se toinen mies mustissa.

Tunnustaudun suureksi Kris Kristofferson -faniksi. Miehen eponyymi esikoislevy (1970) on legendaarinen kiekko missä on oikeastaan pelkkiä klassikkoja. Me and Bobby McGee lienee niistä tutuin, etenkin Janis Joplinin hurjana versiona. Entäpä Sunday Mornin’ Coming Down ja Help Me Make It Through the Night? Tai oma ikisuosikki, riipivä Casey’s Last Ride tai riemukkaan narratiivinen To Beat the Devil? Elviksen, Sinatran ja Michael Jacksoninkin versioima, ihastuttava For the Good Times? Mene jo levykauppaan, josset omista!

Runsaasti versioitu lauluntekijämme on monien tuntema näyttelijä elokuvista, joita ei Oscar-ehdokkaiden joukossa ole näkynyt. Joskus tusinaroolejakin siis valinnut Kristofferson on säilyttänyt kuitenkin asemansa arvostettuna muusikkona koko uransa ajan ja albumeita on ilmestynyt tasaiseen tahtiin. Kuvaavaa on, että Finlandia-talon keikkaa edeltävällä viikolla menin ostamaan viimeisimmäksi levyksi luulemaani Closer To the Bonea. Yllätyksekseni samana päivänä oltiin kauppaan kiikutettu uunituore Feeling Mortal -levy, mistä minulla ei ollut mitään haisua.

”God Almighty here I am
Am I where I ought to be
I’ve begun to soon descend
Like the sun into the sea”

Edelinen säkeistönpätkä siis Feeling Mortalin nimikappaleesta. Laulajamme ei esitä kuolematonta. Kristofferson on säilyttänyt aina hengellisen akseliston musiikissaan muiden teemojen kuten politiikan, ihmiskohtaloiden, parisuhdekiemuroiden ja legendojen ohella. Kävellessäni Finskille marraskuisena maanantai-iltana mielessä oli haikea toive kuulla ”se eräs” kappale iltahartaudekseni.

Lähes loppuunmyyty Aallon marmoritalo kajahti suuriin aplodeihin 76-vuotiaan sankarin marssiessa reippaanlaisesti lavalle ja Shipwrecked in the Eighties lähti kulkemaan. Heti ekassa kappaleessa käsiteltiin Raamattua. Kolmantena kuultiin Me and Bobby McGee ja kansa söi Krisin kädestä. Lauluja kuunneltiin rikkumattoman tunnelman vallitessa.

Yleisö oli kuin hartaustilaisuudessa, vaikka kyse olikin artistin hiljaisesta kunnioittamisesta ja joka hetken sieluun tallentamisesta. Pian tuli myös herkkä ja traaginen Casey’s Last Ride josta liikutuin suuresti, oliko ihmekään. Hetket olivat upeita, vaikka huomasin (selkeästi myös flunssaisen ja niistelevän) Kristoffersonin äänen pysyttelevän nyt enemmän matalimmilla taajuuksilla kuin 6 vuotta sitten Tukholmassa jolloin näin hänet ensimmäisen kerran. Sunday Mornin’:in krapulatunnelma, Here Comes That Rainbow Againin arkipäivän evankeliumi, Help Me Make It Through The Nightin läheiskaipuisuus. Näitä tuotiin lähelle.

”Life is the question and life is the answer 
and God is the reason and love is the way”

Nuo Love is the Way -kappaleen sanat puhuttelivat kansaa todella, näin useammankin hiljaisen nyökkäyksen yleisössä sen aikana. Muutaman kappaleen ajaksi lavalle tuli laulajan tytär Kelly soittamaan banjoa ja taustalaulamaan. Riemukas tuokio koettiin The Pilgrimissä,kun isän ja tyttären stemmat menivät parissa kohdin aivan reisille ja homma meni hekotteluksi. Mutta jotenkin se ei haitannut. Tilanteessa oli sen verran Krisin isällistä ylpeyttä tyttärestään, että koko halli tuntui vain nauttivan pienestä inhimillisestä kömpelöinnistä.

Välispiikeissä kuultiin kunnioittavia kommentteja Barack Obamasta sekä kollegalaulajista kuten Cash ja Nelson, jolle omistettiin Final Attraction -biisi. Yksi ainoa toivekappale kuultin. Eturivissä istunut nainen nousi, käveli muutaman askelen ja meni ehdottamaan melko uutta Closer to the Bone -biisiä. Kris tuntui hämmentyneen hetkeksi, mutisi jotain tyyliin ”emmä...tiedä” mutta alkoikin kohta tapailla kyseistä laulua. Siinä hän revitteli äänellään enemmän kuin missään muussa kappaleessa. Ylärekisteri löytyi, puhkuvaa lapsekasta intoa näkyi. Yllätystoiveet kannattavat, ehkä kaikki haluavat rikkoa kaavaa toisinaan.

Kun encorena soi Please Don’t Tell Me How The Story Ends imin jo verkkokalvolle ajatusvisiot keikan viime hetkistä. Mutta, kävi kuitenkin kuten olin toivonut. Vuonna 1972 julkaistu klassikko, rukouksenomainen Why me, Lord soi ylväästi, hartaasti ja herkästi konsertin finaalina, kuin iltahartautena. Jesus, my soul is in your hands. ”God bless you” toivotti Kris ja ah miten se tuntuikin luontevalta.

Kun lähdet ensi kerran kuuntelemaan trubaduuria, ota ensin selvää artistin tasokkuudesta. Varmista että hän pukeutuu mustiin.


http://www.anssikela.com/
http://www.kriskristofferson.com/

Kuvaaja: Risto Vauras
Kuva: OP Komonen
Kuva: OP Komonen
Kuva: New West Records
Huomaatko vanhan sotaratsun revittelevän, kun oikein silmiäsi siristät? Tässä Kris laulaa Closer to the Bonen kertsiä, joka on aikas voimallinen ja kohoava. "Heading for the highway, rolling like a river..."
Kelly Kristofferson tuli soittamaan banjoa ja taustalaulamaan muutamaan biisiin. Kuva: Mikko Saari

Palstan kirjoittaja Mikko Saari on hevimetallin ikäinen Töölön seurakunnan nuorisotyönohjaaja ja musiikkifriikki. 20 vuoden freelance-toimittajatausta pitää sisällään Music Mission -lehden päätoimittajuuden sekä kirjoituksia mm. Kotimaahan, Hesariin, Rumbaan, Sanaan ja Kirkko & Kaupunkiin. Saari on maamme ahkerimpia keikkabongareita eikä musiikkimakunsa rajoitu vain metalliin.