Olen ollut Megadethin fani aina esikoisalbuminsa julkaisusta lähtien, vuodesta 1985. Mustaine oli syystäkin vihainen vuoden 1983 Metallica-potkuistaan. Eikä vähimpänä syynä se, että yhtye käytti kahdella ensimmäisellä levyllään Mustainen tekemää materiaalia ilman hänen lupaansa. Tämä näkyi Megadethin musiikissa. Se oli asenteellista, raivokasta, mutta teknisesti taitavaa ja hyvin lahjakkaasti sävellettyä.

Jo toisella levyllään Megadeth ryhtyi syvällisemmäksi. Peace Sells -kappaleen sanat ”What do you mean I don’t believe in God? I talk to him everyday” jäivät heviä diggaavan seurakuntanuoren mieleen. Mustainella oli lapsena ankara kasvatus Jehovan todistajiin kuuluneen äitinsä helmoissa. Tämä oli jättänyt häneen syvät traumat. Siitä huolimatta hän on aina operoinut ja kipuillut teksteissään jumalasuhdettaan.

Dave Mustaine on kipuillut paitsi suhteessaan Jumalaan, myös päihteisiin. Hän on vuosien varrella retkahtanut ja raitistunut useita kertoja. Nyt 49-vuotiaana kaveri tuntuu olevan sinut kummankin asian kanssa. Hän määrittelee itsensä kristityksi, mutta ei edelleenkään kaihda roisia kielenkäyttöä (mm. juuri suomennetussa omaelämänkerrassaan Mustaine-heavy metal muistelmat). Kirja on kevyesti luettu, vaikkakin teksti on painokasta. Päähenkilön kääntymyskokemus tunnustavaksi kristityksi on eittämättä koskettavaa luettavaa.

Megadethin maaliskuisen Jäähalli-konsertin aattona luin huolestuttavia uutisia. Edellisen päivän pietarinkonsetissa oli yhtye pystynyt esiintymään vain puoli tuntia, syynä nokkamiehen kivuliaat munuaiskivet. Hirveästi vertakin oli kuulemma ureassaan. Huolestutti. Miten kävisi konsertin ja Suomalaiseen kirjakauppaan iltapäiväksi suunnitellun nimmarisession, joka olisi ainoa laatuaan euroopankertueella?

Huoli pois, pikkupakkasessa tehty jonotus kannatti. Dave istui hyvinvoivan oloisena ja jakeli suu messingillä nimmareitaan elämänkertaansa myös kätellen jokaisen. Nimmarointi oli nopean liukuhihnamaista, mutta mies huomioi jokaisen luokseen tulevan tahon hetkellisellä sydämellisyydellä. Kuvatakin sai. Sadat hevarit, niin nuoret kuin vanhatkin, saivat ihan sopivalla lämmöllä mitä halusivat.

Jäähallin konsertti lähti liikkeelle eräällä yhtyeen tylsimmistä kappaleista. Ehkäpä Trust oli juuri siksi lätkäisty ensimmäiseksi ”päästäänpä viereeseen” -biisiksi, koska seuraava Wake Up Dead, kimurantti pikkuklassikko yhtyeen kakkoslevyltä, sai noin viisituhantisen yleisön heräämään. Mustainen laulu on perin omanlaistaan. Sitä voisi kutsua vaikka väänteleväksi narinaksi ja ajoittaiseksi mutinaksi, vaan se hänen tavaramerkkinsä on. Lopullisesti keikka pamahti kukkaan viidentenä kuullun Hangar 18:n myötä. Rivakan kappaleen kohokohta, Mustainen ja toisen kitaristin Chris Broderickin soolotaistelu oli huimaa kuultavaa. Toisinaan sähkökitara on rock-musiikissa välttämätön paha, mutta ei tässä kyseisessä.

Konsertti oli tiivis ja miltei välispiikitön. Kyseessä oli siis double-headliner -kiertue Slayerin kanssa (jotka raivosivat Megadethin jälkeen). Silloin ei vähän yli tunnin setissä liikoja löpistä vaan taotaan. Nappihitit kuultiin, pari ylläriä, pari uutta ja mainio neljän kappaleen kattaus thrashmetalin klassikkolevyltä Rust In Peace.

Pikkuisen Dave ehti kuitenkin leukailemaan sukunimestään. ”Niin kai te sitten tiesitte, että mun sukunimi oli joskus Mustonen?” Ja kansa huusi hauskuuntuneena. Kun nelikko oli antanut kaikkensa hurjan päätöspalan Holy Warsin jälkeen, Taavi toivotti Jumalan siunausta ja sanoi että tavataanpa ensi kerralla. On syytä uskoa siihen, että mies todellakin tarkoittaa mitä sanoo.

• Taavin tuoreita mietteitä Ilta-Sanomien sivuilla
• Konsertin settilista
• Mustainen elämänkerran arvostelu Fleim:issä: http://www.fleim.fi/kirjat/2756-mustainea-heavy-metal-memoir
• Soundi-lehden herkullinen Mustaine-haastattelu: http://www.soundi.fi/node/9639/DAVE/MUSTAINE/–/maailman/suurin/metallikitaristi
• http://www.megadeth.com