Pohjoismainen metallimusiikki on maailmanlaajuisesti suuri käsite. Nightwish, Apocalyptica, Amorphis ja Stratovarius ovat vain kärkinelikko kotoisista vientituotteistamme. Mustanpuhuva black metal liitetään pitkälti Norjaan myös sen synkkien lieveilmiöiden osalta. Ruotsista taas tulee tasaisen vahva, isokokoinen kaarti keskisuuren kokoluokan yhtyeitä, joista monet ovat genrensä edelläkävijöiksi määriteltäviä. Esimerkiksi suuressa suosiossa oleva melodinen death metal liitetään nimenomaan länsinaapuriemme kehittelemäksi, tarkemmin Göteborgissa.

Syitä skandinavisen metallin voittokulkuun on pohdittu paljonkin. Milloin osoiteltu slaavilaisperimäistä melankoliaa, luonnosta huokuvaa mystiikkaa ja alkuvoimaa tai taistelumieltä sortajakansoja kohtaan. Jotenkin vain tuntuu, että erilaiset pyörät löytävät oikeat uransa luontevalla tavalla ympäri maailman. Olisiko Karibialla soiva letkeänaurinkoinen calypso voinut syntyä pohjolassa? Metallimusiikkihan toisaalta syntyi (mutkat suoriksi oikoen) Birminghamissa 60-luvun lopulla. Vaan Brittein saarten metallirynnäkkö koostuu tänä päivänä vanhoista kohta eläköityvistä sotaratsuista (Iron Maiden, Black Sabbath). Heavy metalin uusi aalto on pitkään kaikunut juuri Skandinaviasta.

Edellisessä blogissani ruodin Edelmannin virsikeikkaa Kallion kirkossa. Sen päätyttyä hyppäsin kolmosen ratikkaan ja ajoin Jäähalliin, jossa viiden metallibändin yhteiskiertueen pääesiintyjänä oli In Flames, juurikin mainitun melodisen deathmetalin synnyttäjiä Göteborgista. Jonninverran geneeritynyt ja vaihtelevantasoisia tyylimuutoksiakin kokeillut konkariviisikko suoritti rutiininomaisen keikan, vaikka heidän uusin levynsä onkin huomattavasti pirteämpi tapaus kuin pari edellistä. Uusia sukupolvia yhtye kuitenkin voittaa puolelleen ketterästi. Uudemmat kappaleet saivat innostuneemman vastaanoton kuin esim. vanhat pikkuklassikot Colony ja The Hive. Aikaisemmin pitkärastainen solisti Anders Fridén ottaa vanhenemisen sisäkuminäkymät leppoisasti, takatukkaisella miehellä on nykyään aina lippalakki päässään.

Maamme isenäisyyttä vietettiin Opethin kanssa Jäähallissa. Metallijättiläinen on muuttunut raskaaksi progebändiksi. Uusin levy Heritage ei kumarra niinkään bändin itsensä perintöön kuin upeiden sävellysten osalta; Mikael Åkerfeldt, solisti-kitaristi ja säveltäjä, laulaa nykyisellään vain puhtaita vokaaliosuuksia. Hän on ollut erittäin tunnustettu örinäsolisti ja on vaihdellut tyylilajeja kappaleidenkin sisällä ihmeteltävän ketterällä tavalla. Opethin ensimmäinen jäähalliheadline-keikka Suomessa olikin taidokkaiden sävellysten, akustisten tunnelmointien ja 70-luvun underground-progetyylin juhlaa. Tyylikäs keikka, mutta muutama jyräbiisi olisi pikantisoinut kokonaisuuden. Toivottavasti yhtye ei hylkää metallisia juuriaan kokonaan.

Makuasioista pitää kiistellä. Olen miettinyt, miksi In Flames on suositumpi maailmalla kuin samasta kaupungista kotoisin olevat aikalaisensa Dark Tranquillity. Keskinäisiä jäsenvaihdoksiakin tehneet yhtyeet ovat siis melodeathin kantaisiä. Siinä missä IF luottaa teknisyyteen ja riffittelyyn, DT:n valttina ovat päällekäyvät kosketinmelodiat, joita viljellään ahkerasti ripeän ja svengaavan tuplakitaramätön päällä. Lisäksi yhtyeen solistina on ehkä Ruotsin hyväntuulisin mies Mikael Stanne. DT teki joulukuun alussa kolmen keikan suomenkiertueen, kävin Tavastialla. Riemukas kokemus jälleen. Energinen esiintyminen, tarttuvat kappaleet, osuvasti teemoitetut taustavideot, Stannen björnborgmainen olemus ja elovenahymy selkeäpiirteisen örinälaulun lomassa - mahtava paketti. Liki täysi Tavastia oli - saako sanoa - liekeissä.

Helsingin uusimmassa keikkapaikassa, Kampin The Circuksessa en ollut ennen käynytkään. Tukholmalainen Katatonia viettää joulukuussa 20-vuotisjuhliaan ja he soittivat specialkeikat skandimaiden pääkaupungeissa. Alkuaikojensa black/darkmetallista ollaan tultu tummasävyiseen, melankoliseen gootti-ja metallisävyiseen rockiin. Yhtyeen linja on varsin omintakeinen tänä päivänä. Se linjoittuu haikeankauniisiin sävellyksiin ja solisti Jonas Renksen persoonalliseen, tunnelmalliseen ulosantiin. Tiedossa oli kahden setin ilta. Ensin kymmenen vuoden takainen albumi Last Fair Deal Going Down minkä jälkeen koostesetti yhtyeen koko uralta. Illasta tuli sangen muistettava. Muhkean Renksen kasvoja ei juurikaan nähnyt illan aikana, miehellä on teatraalinen tapa laulaa hiukset silmillään. Yhtye oli motivoituneella juhlamielellä, yleisö innolla mukana arki-illasta huolimatta. Viiltävät parisuhdetilitykset Teargas ja My Twin toivat livetilanteeseen koko annoksen Renksen henkilökohtaista elämää. Pitkä ilta päättyi pariin yksioikoiseen nostalgiajyräbiisiin. Hyvä että Katatonialla on ollut uskallusta tehdä ”epämetallisia” ratkaisuja, tie on ollut oikea.

Ruotsimetallin lopullinen salaisuus, sikäli jos sitä onkaan, jää selvittämättä. On kuitenkin selvää, että naapurikansamme kotimaan juuristaan jotenkin imetty melodiantaju (muistelkaa vaikka Abbaa, Roxetteä, Kentiä, tanssipoppareita) on osasyy bändien menestykseen. Toiseksi ankara työ, tarkoittaen kovaa keikkailua. Kuten ylläolevasta näkyy, yhtyeet jatkavat kovaa työtä menestystä saavutettuaankin eivätkä lepäile en flaska jaffis kädessään.

Joulun alla pitää antaa pukinkonttivinkki. Palstan kuvituksesta se löytyy, siellä viimeisenä, ihan tuplana. Raskasta Joulua -CD:t ovat hankkimisen arvoisia, hienoja ja varsin hengellisiäkin joululauluja heviversioin, ammattimuusikot ja upeat solistit (mm. Ahola, Hietala, Tuomi) tekijöinään.

Kiitos raskaan repparitekstin selättämisestä. Palstani ensimmäinen vuosi on nyt takana, tästä on ilo jatkaa eteenpäin. Olkoon joulusi raskas - mutta vain musiikin kautta! Och kött nytt år!

Livekuvat: Mikko Saari