Englannin Halifaxissa 1988 alkunsa saanut Paradise Lost ei ole tavallinen hevibändi. Se on toiminut suunnannäyttäjänä mm. HIM -orkesterille luoden ensimmäisenä metallipohjaisena bändinä soundin, jossa on vahvoina mausteina goottirockin ja toisaalta myös syntikkapopin elementtejä. Bändin kokoonpano on ollut harvinaisen kiinteä kautta vuosien. Vain rumpali on vaihtunut neljään otteeseen. Yhtye kulminoituu pitkälti laulaja Nick Holmesiin ja soolokitaristi Gregor Mackintoshiin, jotka vastaavat yhtyeen kappaleista pitkälti kaksistaan.

Se oli kovin perustavallinen jutunaloituskappale. Mutta nyt kuolema astuu mukaan kuvioon.

Kuulin syksyllä, että Gregor Mackintosh on julkaisemassa levyä Vallenfyre -nimisen yhtyeen kanssa. Kyseessä ei olisi mikä tahansa äänite. Hänen isänsä John Mackintosh oli kuollut nopeasti keuhkoihin levinneeseen eturauhassyöpään joulukuussa 2009. Inferno -lehdestä lukemassani haastattelussa Gregor määritteli isänsä ystävälliseksi, kohteliaaksi ja erittäin rohkaisevaksi mieheksi, joka tuki poikansa musiikkiharrastustaan kaikin keinoin. Gregor päätti kanavoida suuren surunsa musiikkiin. Syntyi metallimittapuunkin mukaan ankaria ja raivokkaita lauluja. Kävi aika pian selväksi, etteivät ne olisi Paradise Lostin tyyliä. Kitaristi kasasi bändin hyvistä ystävistään, samanhenkisistä brittimetallisteista. Surutyö-orkesteri Vallenfyre oli syntynyt.

Yhtyeen debyyttilevy A Fragile King, jonka otsikko viittaa suoraan John Mackintoshiin, ilmestyi viime vuoden marraskuussa. Se on rankka, karskeja kitarariffejä ja murskaavaa soittoa sisältävä, vanhan liiton deathmetalia sisältävä tumma keitos. Mackintosh toimii itse solistina metodinaan matala murinalaulu. Synkältä levyltä ei toivoa kuulu. Mackintosh kävi mielessään läpi kaikki surun eri tasot ja vaiheet. Ne myöskin näkyvät sanoituksissa. Mies ei omien sanojensa mukaan usko mihinkään korkeampaan voimaan. Jälleennäkemisen toivon sijasta levyllä käsitellään elämän yksisuuntaista katoamista ja merkityksettömyyttä. Suru ja luopumisen viha ovat läsnä. Levyn koskettavin raita on hitaanpuoleinen Seed. Sen otsikko ja lyriikat osoittavat viittauksia tuhoa tekeviin syöpäsoluihin.

”For the seeds have spread
The blackest of days
Farewell my king
You must rest your head”

Myös järjestäytyneet uskonnot saavat (osin ansaittua) kyytiä biisissä Cathedrals Of Dread.

”I see endless destruction
It’s killed more than any war
And I don’t think I can take this anymore”

Helsinki on heavy metalin pääkaupunki. Sen on Iron Maidenin Bruce Dickinsonkin monesti tokaissut. Mackintosh oli hieman yllättäen päättänyt, että hänen uuden yhtyeensä ensimmäinen esiintyminen olisi Helsingissä. Pääkaupunkimme on kuulemma yksi hänen lempipaikoistaan. Täällä vaikuttaa myös paljon ystäviänsä.

Vallenfyren historiallista esikoiskeikkaa Tavastia-klubille oli saapunut todistamaan arviolta 300 sielua. Huomasi, että alussa orkesteri hieman haki oikeata iskukykyä, mutta viimeistään kolmannen kappaleen aikana moni asia loksahti kohdalleen. Mackintosh ei kappaleiden sisällöistä tokaissut mitään, kiitteli ja jutteli itse asiassa ihan mukavia. Sopiva aasinsilta koettiin ennen kappaletta My Black Siberia, jota ennen solistimme marisi maamme kylmyydestä (keikkapäivänä oli -23°). Yhtye täsmäiskusi niinkuin kokeneiden sotaratsujen pitääkin. Etenkin My Dying Bride -yhtyeestä tutun Hamish Glencrossin kitarointi ja Adrian Erlandssonin (At The Gates, Paradise Lost) rummutus olivat huikaisevaa koettavaa. Vallenfyre soitti käytännössä esikoislevynsä kokonaan, Paradise Lost -kappaleita ei kuultu. Hieno esikoiskeikka yhtyeeltä, yleisö eli varsin mukavasti mukana. Kuvien otto oli hankalaa, koska etuspotteja ei ollut ollenkaan käytössä, muusikot valaistiin ainoastaan takaa.

Metallia on käytetty surutyön välineenä ennenkin. Metallican James Hetfield purki myös aikanaan raivoa äitinsä kuoleman jälkeen The Black Albumin biisiin The God That Failed. Hetfieldin äiti kuoli syöpään kieltäydyttyään hoidosta, uskoen Jumalan parantavan hänet.

Itsekin, koettuani läheisen ihmisen kuoleman, tunsin surua, tuskaa ja osin raivoakin. Gregorin A Fragile King -levyn synkkyyteen on helppo samaistua, ainakin osa-aikaisesti. Ateistille ei pidä lähteä myöskään jeesustelemaan menetyksen hetkellä. Mutta kuitenkin haluaisin kysyä Mackintoshilta, missä asioissa näet toivoa?

Mackintoshin pääyhtye Paradise Lost kävi konsertoimassa Finnish Metal Meetingissä Kaapelitehtaalla 17.2 heittämällä mainion, joskin lyhyen keikan, jonka todistin kyynärsauvoihin tukeutuen (siksi ei kuvia). Eräs ystävä kävi ennen keikkaa luonani. Hän tutustui yhtyeen sanoituksiin, jotka on tehnyt Mackintoshin kanssa oletettavasti hyvin samanhenkinen bändikaverinsa, solisti Nick Holmes. ”Jos tuo mies on noin Jumalan vaivaama, hän ei voi olla täysi ateisti” tokaisi hän useamman levyn lyriikat selattuaan.

Viimeksi näkemälläni Metallican stadionkeikalla Helsingissä 2007 James Hetfield esitteli bändin ja sanoi lopuksi ”...and, God bless you, Cliff Burton” tribuuttina liikenneonnettomuudessa vuonna 1986 menehtyneelle basistille.

Voimme kylmettää itsemme kun näemme ulkoista kuolemaa, vaikka sitten läheistemmekin. Mutta entä kun kuulemme omien kellojemme soivan? Onko silloin läsnä elämän merkityksettömyys - vai haluammeko nähdä toivon?

Vallenfyren kotisivu:

http://www.vallenfyre.co.uk/

Paradise Lostin kotisivu:

http://www.paradiselost.co.uk/

Kuvat: Mikko Saari