”Mulle sanottiin, että olen 2000-luvun diakonian näyn omaava ihminen, joka on säilyttänyt jotakin siitä vanhastakin. Ennen 90-luvun lamaa diakonit työskentelivät pitkälti vanhusten kanssa. Tänä päivänä meidän pitää seistä puolustajana ja tukijana monien muidenkin rinnalla.

Diakonian on annettava ääni niille, jotka eivät jaksa itse toimia tai korottaa ääntään. Tässä arvoiltaan kovassa ja yksilöiden suorituksiin keskittyvässä ajassa tarvitaan sitä, että joku taistelee ja puhuu voimakkaasti heikompien puolesta:
          Päihteidenkäyttäjien ja syrjäytyneiden, maahanmuuttajien ja mielenterveysongelmaisten. Yksinhuoltajaperheiden ja ylipäänsä perheiden, joissa ollaan kovilla. Lasten ja nuorten, jotka vaeltavat kodin ja koulun välillä, eivätkä ole kumpaankaan tervetulleita. Niiden, jotka eivät pysy tämän hirveän kovan kilpailuyhteiskunnan rattaissa mukana.Opiskelijoiden ja pitkälle koulutettujenkin nuorten, joille tulee joku paha kriisi, avioero tai mielenterveysongelma. Ihmisten, jotka ovat niin paniikissa, etteivät pysty enää edes avaamaan laskujaan ja hoitelemaan rästejään...”

Vastaanottaja viimeisellä luukulla

”Monille diakonia on vähän niin kuin viimeinen luukku. Sosiaalitoimessa ei valitettavasti ehditä keskittyä kuin taloudelliseen tukemiseen. Seurakunnassa ihmiset voidaan kohdata kokonaisina, myös henkisen ja hengellisen avun tarvitsijoina.
           Kirkon vahvuus on, että se on paikka, jossa juurettomistakin ihmisistä välitetään. Kirkko on yhä yhteisö, ja yhteisöllisyyttä ihmiset tänään tarvitsevat, kun työt ovat pätkää – ja aika monille ihmissuhteetkin. En usko, että ihmistä on rakennettu niin, että se kestää tällaista pidemmän päälle.
            Pidän tärkeänä, että oikeasti kohtaan ihmiset; että olen heille olemassa, kuuntelen ja annan aikaa. Koen tämän kutsumusammatiksi. Jumala tarvitsee meitä ihmisiä välittämään omaa rakkauttaan. Esimerkiksi leivän ojentaminen sitä tarvitsevalla voi välittää viestiä tästä rakkaudesta.
            Kun tekee näin rankkaa työtä, herkkyys on säilytettävä ja on nähtävä, että kaikki työ lähtee toisen tarpeista. Me voidaan onneksi luottaa Korkeampaan voimaan ja johdatukseen.
            Saatoin ennen rukoilla kaupungin sosiaalityössäkin päivän päätteeksi niiden ihmisten puolesta, joita olin kohdannut. Tässä työssä on silti hienoa, kun esimerkiksi työntekijäkokous voi alkaa yhteisellä ehtoollisella. En ole kauhean julistuksellinen, mutta kirkon on aina uskallettava tunnustaa väriään.”

Lehtibaarin väki Soppakirkossa

”Olen ollut perustamassa Roihuvuoreen 3-vuotista päihdetyön projektia, jossa kokeillaan erilaisia toimintamuotoja päihdeongelmaisten auttamiseksi. Koen sen tosi tärkeäksi työksi.
              Kirkon eteisessä on Roihutupa, jossa voi juoda kahvia. Siitä on yritetty luoda kaikille avoin tila, jonne eivät tule vain ’paremmat ihmiset’. Kaikki ihmiset ovat yhtä arvokkaita. Kirkossa ei saa jakaa tai rajata ihmisiä ’diakonian asiakkaisiin’ ja ’seurakuntalaisiin’. Diakonian täytyy olla seurakunnassa punainen lanka, joka menee kaikkien toimintamuotojen läpi.
              Meillä on ihan kirkon vieressä ”Lehtibaari”, missä alkoholistit ja asunnottomat viettävät päiväänsä taivasalla. Lehtibaarin tuttu väki tulee Soppakirkkoon, joka on matalan kynnyksen kirkkohetki. Jumalanpalvelukseen osallistuu noin 70 henkeä, ja sen jälkeen syödään soppaa. Käymme kutsumassa Soppakirkkoon myös niitä, jotka asustelevat metsikössä.
               Kun olin Soppakirkossa ehtoollisavustajana ja luin loppurukouksen, muutaman ääntä sanoi sen jälkeen penkeistä ’aamen’. Se tuntui hyvältä. Meillä on sellainen henki, että olemme saavuttaneet näiden ihmisten luottamuksen.”

Janne Villa