– Setä tai täti, olet taas tippunut kuin eno venheestä.

Alakulttuurit ovat kuolleet, kollektiivisessa mielessä; ne eivät enää läpäise ikäluokkia. ”Alakulttuuriin kuulumisen tilalle on tullut tyyli, voisi sanoa tyylittely”, toteaa nuorisotutkija Mikko Salasuo.

Punkkari edusti 1970- ja 80-lukujen taitteessa todennäköisesti tietynlaista kapina-asennetta, puhetapaa ja päihteidenkäyttöä. Ulkoasu ja identiteetti olivat yhtä. Nyt punkkariksi pukeutunut voi vaihtaa identiteettiään lennosta ja vetää hiphopparin lökäpöksyt jalkaan.

Kun nuoret kulkivat 1990-luvulla ryhmästä toiseen, he ”vaihtoivat samalla naamaria”. Pianotunnilta tulija pukeutui mustiin ennen kuin kehtasi liittyä hevarikavereiden joukkoon. 2000-luvulla naamaria ei tarvitse vaihtaa. Löyhät porukat eivät ole samanlaisten ulkoasujen ja asenteiden vertaisryhmiä. Niihin voi mennä sellaisena kuin sattuu identiteetiltään olemaan. Sillä hetkellä.

”Atomisoitunutta sukupolvea” kartoittaneen Salasuon tutkimuksista käy ilmi, että maailmankuvia alkaa olla niin monta kuin niiden nuoria katsojiakin. Useimmat nuoret eivät valitse yhtä selkeää poliittista, ideologista tai uskonnollista katsomusta, jonka perusratkaisuihin he nojautuisivat.

Arvoihin ja elämäntapoihin ei kasveta kiinni vanhempien ja vertaisryhmien peesissä, vaan jokainen joutuu itse valitsemaan katsomusten, tapojen, arvojen ja uskomusten valintatalosta ne tuotteet, mitkä miellyttävät. Aatteet ehkä elävät, mutta valinnoiltaan ”vihreä nuori” saattaa toisissa kysymyksissä olla tiukan oikeistolainen, toisissa vasemmistolainen – muinaisten jaottelujen mukaan.

Pirstaleiksi pamahtanut yhtenäiskulttuuri on pääkaupunkiseudun nuorten näkökulmasta kuopattu. Ja haudoilla tanssitaan, sillä auktoriteettien kuoleman myötä on poistunut sosiaalinen paine valita tietty tulokulma maailmaan.

Yhteisön jäsenestä individualistiksi muuttunut ihminen on vihdoin vapaa? Ainakin suvaitsevaisuus on lisääntynyt huimasti. Suurimmalle osalle nuorista avautuu mahdollisuus monimuotoisempaan elämään kuin yhdellekään aiemmalle sukupolvelle.

Mutta yltiöindividualismilla on myös varjopuolensa. Kun kiinteät yhteisöt katoavat tai löyhentyvät, moni jää ahdistavan yksin. Yksilöllisyys vaatii yksilöltä yllättävän paljon: pitäisi pystyä lyöttäytymään porukoihin ja perustelemaan mielipiteensä sekä olemassaolonsa.

”Jos olit ennen vaikka teddy, niin sait kyhjöttää ihan hiljaa nurkassa. Porukkaan kuulumiseen riitti se, että sulla oli vähän rasvalettiä ojossa. Nyt sulla täytyisi olla kyky tehdä itsesi ja mielipiteesi kiinnostaviksi, kyky seurata trendejä ja tyylisilmää.”

Syrjäytyminen tuottaa sille sopeutumattomalle vähemmistölle lisääntyviä, vakavia mielenterveysongelmia; yksilöiden ja yhteisöjen tragedioita.

Entä onko kirkon Suurelle kertomukselle ja nuorisotyölle vielä sosiaalista tilausta?

Mikko Salasuon mielestä nuoret kaipaavat turvallisia yhteisöjä siinä kuin ennenkin, mutta seurakuntien ja niiden nuorisotyön on oltava joustavia ja mahdutettava sisäänsä hyvin erilaisia yksilöitä. Kirkon Suuri kertomuskin elää vielä ”vähintään pinnan alla, vahvasti meidän kulttuuriimme kietoutuneena”.