”Monet lapset saavat taas tulevana jouluna kehitykselleen haitallisia videopelejä. Kuka lukisi pukille lakia?”, kysyy psykologian tohtori Tarja Salokoski. Hän teki väitöskirjansa aiheesta Videopelit ja niiden pelaaminen. Tutkimustulos oli yllättävän hurja.

Suomen suosituimmista videopeleistä suurin osa (73 %) sisältää paljon väkivaltaa. Usein sankarihahmon harjoittama väkivalta esitetään raakana ja realistisena. Jopa pikkulasten lempipeleistä enemmistö sisältää aggressiivista aineistoa.

Jo ekaluokkalaisten monet suosikkipelit ovat alle 18-vuotiailta kiellettyjä. Niiden antaminen alaikäisille on laissa rangaistava teko. Käytännössä mikään taho ei sanottavasti valvo videopelien myyntiä ja käyttöä.

Ikärajasuosituksetkaan eivät suojaa lapsia. Myös 3+ -ikäsuosituksella myytävät pelit ovat usein täynnä tappamisen mäiskettä. Lahjapelin ostajan on erittäin vaikeaa saada selville, minkä luonteista väkivaltaa mikäkin peli sisältää, sillä tuoteselosteet ovat usein liki olemattomia.

Videopelien tutkijakin on joutunut harjoittamaan ”etsiväntyötä” saadakseen tolkkua tarjolla olevien tuotteiden luonteesta: ”Maksalaatikossa ja kaurapuurossa täytyy olla tarkka tuoteselostus ja lista lisäaineista, mutta lasten lahjapaketteihin voidaan tunkea väkivaltaa ja seksiä ilman että siitä saisi ostaessa selkoa. Olen turhautunut siitä, että lakimuutosten ja mediakasvatuksen saaminen Suomeen on kuin pään hakkaamista seinään!”

Unohdettu lapsi pakenee virtuaalimaailmaan

”Yli 20 tuntia viikossa pelaavilla väkivaltapelien suurkuluttajilla, jotka ovat yleensä poikia, pelaaminen on yhteydessä heidän heikkoa itsehallintaa ilmentävään käyttäytymiseensä: aggressiivisuuteen ja levottomuuteen.”

”Väkivaltapelien suosiminen on selvässä yhteydessä väkivallasta fantisointiin ja haluun tapella. Jos veren kanssa roiskimisesta tulee virtuaalimaailmassa arkipäivää, empatian kyky hiipuu todellisuudessakin. Negatiiviset seuraukset näkyvät käyttäytymistäkin enemmän tunne-elämän kehityksessä”, tutkijana, mediakasvattajana ja koulupsykologina työskentelevä Tarja Salokoski varoittaa.

Jos unohdettu tai kiusattu lapsi ei tule vanhempien, muiden turvallisten aikuisten tai ikätovereiden toimesta hyväksytyksi ja ”näkyväksi”, on media helppo tapa hakea korvaavia ihmissuhteita.

”Tällöin median merkitys ei ole enää harmiton viihde tai mukava puuhastelu kavereiden kanssa vaan keino saada huomiota. Tämä voi tulla esille traagisillakin tavoilla, kuten on nähty koulusurmien yhteydessä. Tavallisemmin halu saada huomiota tulee esille esimerkiksi vähäpukeisina kuvina itsestä tai rohkeina nettituttavuuksien solmimisena.”
”Meillä vanhemmilla on monesti kiire. Suoriutumisesta on tullut itsetarkoitus. 

Yhteiskuntaamme leimaavat yksilöllisyyden ja itsenäisyyden yletön arvostus. Lapsien hyveitä ovat reippaus ja omatoimisuus. Tänä jouluna soisi vanhempien antavan lapsilleen parhaaksi lahjaksi aikaa. Vahva vanhemmuus ei lähde laatuajasta vaan turvallisesta arjen läsnäolosta sekä niiden tarpeiden tunnistamisesta, joista lelukatalogit eivät kerro meille mitään”, toteaa 31-vuotias kolmen lapsen äiti.

Janne Villa