Miina Savolainen työskenteli 1990-luvulla lastenkodissa. Siellä hylätyksi tulleet lapset testasivat, rakastetaanko heitä tälläkään kertaa. Miina päätti kokeilla, voisiko välittämisensä kommunikoida kameran välityksellä.
      Valtionpalkittu valokuvataiteilija, sosiaalikasvattaja ja taidekasvattaja kuvasi 10 vuoden ajan kymmentä lastenkotityttöään. Joulukuussa ilmestyi 140 valokuvaa sisältävä, tyttöjen kasvuprosessia dokumentoiva teos Maailman ihanin tyttö.
      ”Viestin, että näen kuvattavat hyvänä, ja juuri nyt tälle filmille on tarttumassa jotakin erityistä. Nuoret pystyivät keskittymään siinä hetkessä olemiseen ja unohtamaan murheensa. Ne olivat valtavan voimakkaita kokemuksia kameran molemmilla puolilla”, Miina Savolainen selittää.
Näin syntyi ”voimauttava valokuvaus”. Terapeuttisessa taidekasvatusmenetelmässä kuvattava etsii kuvien peilin kautta elämänsä punaista lankaa, merkitystä asioille, joita haluaa tehdä näkyväksi tai korjata.

Näkymättömän lapsen paluu

Taideteosten satumaisen viaton ja eheä maailma rinnastuu rankkoihin elämäntarinoihin, kun neidot opettelevat katsomaan itseään lempeämmin.
       ”Nuorelle on käänteentekevää saada nähdä itsensä kerrankin kauniina, ehjänä ja erityisenä. Valokuva on tunnetasolla uskottava todiste omasta arvokkuudesta, siitä, etten ole paha, ei-rakastamisen arvoinen tai syyllinen asioihin, joita minulle on tehty.”
         Joillekin kipua ja surua heijastavat kuvat olivat alkuun järkyttäviä katsoa, mutta vähitellen niistä tuli rakkaita. Miinan ja tyttöjen käsitys ihmisenä olemisesta kiteytyi ”ihanuusteoriaksi”: Jokaisella on oikeus kokea olevansa maailman ihanin olento.
Hylätyksi tuleminen tuottaa häpeää ja itsevihaa. Oman ihanuuden tunto on rakennettava uudestaan.
         ”Jokaisella on oikeus tulla rakastetuksi sellaisenaan. Jo pieni vauva rakentaa vanhempiensa katseista käsitystä siitä, miten arvokas hän on. Sillä on tarve olla se maailman ihanin lapsi. Rakastetuksi tullut kykenee hyväksymään myös vajavaisuutensa.”
           ”Kaltoin kohdelluille lapsille, jotka ovat olleet hylkäävien ja tuomitsevien katseiden kohteita, sosiaaliset tilanteet aiheuttavat paniikinomaisia tilanteita: tuo näkee lävitseni ja tahtoo pahaa. Siksi lastenkotilapset eivät useinkaan katso silmiin.”

Katse muuttuu armolliseksi

Maailman ihanimmissa tytöissä ehkä koskettavinta on se, että kaikki tytöt näyttäytyvät totisesti kauniina, eikä kauneus viittaa tässä vain kulttuurimme perinteisiin saati muodikkaisiin kauneusihanteisiin. Miina Savolainen on tavoittanut tytöistään sen ihmisyyden syvätason, jolla jokainen näyttäytyy kauniina, hyvänä ja totuudellisena – rakastettavana ja rakastettuna.
Kristityt tapaavat puhua Jumalan kuvista.
          Ihmisen kuvaamis- ynnä kohtaamisfilosofialtaan armollinen kirja onkin kuin aseistariisuvaa evankeliumia.
          Voimauttavat valokuvat eivät pyri kätkemään raadollisuutta ja ristiriitoja, pahoja tekoja ja sanoja, joita tytöt ovat joutuneet kohtaamaan.
         ”Omakuvan herättämä ensijärkytys tarjoaa tilan muutokselle: haluanko suhtautua itseeni näin armottomasti? Mitä se tekee elämälleni? Omakuvan hyväksyminen edellyttää päätöstä olla vähättelemättä kuvaansa toisille ja lopettaa takertuminen ’virheisiin’. Niiden sijaan opetellaan katsomaan, millaista tarinaa oma olemus ja katse kertovat, miten voin, mikä on minulle tärkeää. Vähitellen sietokyky oman itsen suhteen kasvaa ja katse muuttuu armollisemmaksi.”

Janne Villa