Helsinkiläisten nuorten köyhyys ei ole läheskään yhtä synkkää sorttia kuin vaikkapa keski-ikäisten, asunnottomien miesten tai yksinäisten ja masentuneiden vanhusten.

”Olen köyhä mutta onnellinen!” -asenteeseen on simppeli selitys: nuorella on elämä edessään ja toivoa paremmasta. Opiskelu on investointi tulevaisuuteen. Useimmista köyhistä opiskelijoista tulee pian työelämään päästyään vähintäänkin kohtuullisen hyvin toimeentulevia – ja hyvin asuntovelkaisia – keskiluokan kellokkaita.

Diakonia-ammattikorkeakoulun johtaja Heikki Hiilamo on tottunut puolustamaan työkseen kaikenlaisia köyhiä. Nuorten köyhyys saa hänet kuitenkin mietteliääksi.

Hiilamon mielestä yhteiskunnan ”tukien alhaisuus ei ole kovin dramaattinen ongelma” työkykyisille nuorille, jotka ovat valmiita ottamaan töitä vastaan. Asuntojakin on saatavissa.

Turhan tiukaksi nälkävyö voi kiristyä, kun opiskelijoille syntyy lapsia tai köyhistelyvaihe pitkittyy. Myös sijoituskodeissa kasvaneet tarvitsisivat lisää yhteiskunnan tukea siirtyessään itsenäiseen elämään, jos heillä ei ole mitään tukijoukkoja takanaan.

”Se kertoo asenneongelmasta, jos samanaikaisesti on työkykyisiä nuoria työttömiä ja työvoimapulaa aloilla, jotka eivät vaadi paljon koulutusta. Osa heistä kykenisi hankkimaan toimeentulonsa työllä, mutta ei halua. Todella ongelmallinen onkin se joukko, joka jättäytyy ilman koulutusta ja työpaikkaa.”

”Aika harvan köyhän voi sanoa olevan itse syypää tilanteeseensa. Yleensä taustalla on monenlaisia sosiaalisia syitä. Mutta tässä nuorten köyhien porukassa toimeentulotuki on monelle houkuttelevampi vaihtoehto kuin esimerkiksi kesätyö. He eivät näe, että epämiellyttävältäkin tuntuva työ voi avata polun pään kiinnostavampiin hommiin”, pohtii Heikki Hiilamo.

Asiantuntijana hän ei käytä ensinkään kansankielisiä käsitteitä kuten ”patologinen työnvieroksuja” tai poliittisesti korrektia kiertoilmaisua ”sosiaalisesti työrajoitteinen”.

”Puhun henkilöistä, jotka syrjäytyvät ja antavat itse syrjäyttää itsensä. Syyllistämistä tai pakottamista ei ole huomattu toimivaksi keinoksi heidän saattamisekseen työelämään. Heitä tulisi auttaa löytämään se polun pää työmarkkinoille esimerkiksi koulutuksen tai oppisopimuksen kautta.”

Myös työpajatoiminta ja aikuistuville nuorille suunnattu ryhmätoiminta ovat osoittautuneet hyödyllisiksi, ja niitä tulisi lisätä.

”Vasta viime aikoina on oivallettu, kuinka tärkeää on, että ihminen kuuluu johonkin yhteisöön. Jos nuori kuuluu porukkaan, jossa arvot ovat kohdallaan, hän alkaa usein itsekin toimia ryhmän arvojen mukaisesti.”

Janne Villa