Kun VR:n makasiinien rauniot vielä savusivat prekariaatin mielenosoituksen ja vappujuhlallisuuksien jälkeen, lanseerasi prekariaatti-aktivisti Eetu Viren televisiossa käsitteen ”paskaduuni”. Viren käsitti sillä esimerkiksi ”siivoamista 7 euron tuntipalkalla”.

Prekariaatti tarkoittaa epätyypillisissä työsuhteissa tai epävarmassa toimeentulossa elävien luokkaa. Alan aktivistien kirjaamat toivomukset Joulupukille poikkeavat niistä kansalaispalkan kannattajista, joiden mukaan perustulon pitäisi olla niin pieni, että se kannustaa ottamaan vastaan pienipalkkaisiakin hommia.

Jokaiselle ”palkkatyön ulkopuolella itseään toteuttavalle” tulisi maksaa käteen sen verran kahisevaa, että sillä pärjäisi kivasti, eikä paskaduuneihin olisi pakko alistua henkensä pitimiksi. Palkan saamiseksi ei tarvitsisi tehdä mitään.

”Palkka elämästä, ei elämä palkasta!” ”Perustulo vapauttamaan palkkatyön ikeestä!”, radikaalit vaativat. Entä kuka lystin maksaisi? ”Valtio. Rahat pankista.”

Prekaarien vaatimukset eivät sytyttäneet sen enempää ”likaisiin” töihin elämässään sortuneita veronmaksajia kuin kirstunvartijoita. Keskustelu ajautui kauhistuneelle sivuraiteelle ja ohitti pätkätyöläisten aidot ongelmat.

Kaksi ja puoli vuotta paskaduuni-keskustelun jälkeen, lamapelkojen painaessa päälle, pätkätyöläisten kasvavan joukon näkymät eivät ole muuttuneet ainakaan valoisemmiksi.

Nuorisotutkija, sosiaalihistorioitsija Mikko Salasuo huomauttaa, että pätkätyöläisen arki on ”ennen kaikkea jatkuvaa suorittamisen pakkoa jatkuvassa ja usein ahdistavassa epävarmuudessa”. Pätkätyöläisellä ei ole tasaisen työn turvaa eikä rutiineja. ”Koko ajan on oltava hillittömän tehokas, jotta saisi taas vähän pidemmän pätkän…”

Kunnon eläkettä ei kerry. Lomiin ei ole välttämättä varaa tai niitä ei ehdi tai uskalla pitää vaihtuvien työsuhteiden välissä. Pätkäelämän hallitsemattomuus tekee tulevaisuuden suunnittelemisen vaikeaksi. Miten uskaltaisin sitoutua asuntolainaan ja perheen perustamiseen, kun työ(ttömyys) saattaa heittää mihin tahansa?

Pätkätyöläisistä puristetaan irti tehot mahdollisimman halvalla: työnantajan ei tarvitse sitoutua ravintoketjun alimmaiseen ja alistetuimpaan lenkkiin kuin intensiivisen pikasuhteen tai ”projektin” ajaksi. Työsuhde saatetaan allekirjoittaa uusiksi vaikkapa puolen vuoden välein, kerta toisensa jälkeen.

Kustannussäästöjen hakeminen nuorten pätkätyöläisten selkänahasta kuulostaa tyylipuhtaalta Riistolta?

”Pätkätyöläisten riistämisen vähentämisessä riittää tosiaan duunia! Jos yritysten ja julkisen talouden työkulttuuri ajautuu edelleen kohti Yhdysvaltain mallia, jossa kolmannes kituuttelee köyhyysrajan molemmin puolin, ei riisto-käsitteen käytöltä voi välttyä”, sanoo Mikko Salasuo.