Kautta historian psalmit ovat lohduttaneet ja lohduttavat ihmisiä. Psalmien joukosta seitsemää alettiin varhaisen kristillisen kirkon aikana pitää omana ryhmänään ja niitä nimitettiin katumuspsalmeiksi. Useat niistä eivät ole ensi sijassa katumusta kuvaavia psalmeja, monet ovat enemmän kärsimyspsalmeja, muutamat myös kiitos- ja ilopsalmeja.

Meidän Raamattumme numeroinnin mukaan katumuspsalmien ryhmään kuuluvat psalmit 6, 32, 38, 51, 102, 130 ja 143. Psalmien seitsenluvun on katsottu viittaavan niihin seitsemään tapaan, jolla syntinen tulee anteeksiantamuksesta osalliseksi. Nämä ovat vanhakirkollisen käsityksen mukaan kaste, marttyyrikuolema, almut, valmius itse antaa anteeksi, erehtyneen käännyttäminen, ylitsevuotava rakkaus ja rippi.

Katumuspsalmeilla on oma tärkeä paikkansa niin yksilön omassa kuin kirkon liturgisessa perinteessä. Yksi historian merkittävimmistä paaveista, Innocentius III, joka itsekin tunnetaan katumuspsalmien selittäjänä, antoi ohjeen, että niitä on luettava erityisesti paastonaikana. Myös Lutherille psalmit olivat Raamatun tärkeimpiä kirjoja, Vanhan testamentin ”lempikirja”.

Yhteisöllisen käyttönsä ohella katumuspsalmit ovat aina olleet myös osa yksityistä hartaudenharjoitusta. Jo keskiajalla niitä käännettiin myös kansankielelle. Vaikka Martti Luther rankastikin arvosteli keskiaikaisen hurskauselämän ja rippikäytännön vaatimuksia, hän halusi säilyttää katumuspsalmien aseman ilmaisuna aidosta kristillisen nöyryyden ja katumuksen hengestä.

piispa Eero Huovinen