Syyllisyys
Psalmi 143 Herra, kuule rukoukseni,
ota vastaan pyyntöni!
Sinä uskollinen, sinä vanhurskas,
vastaa minulle!
Älä vaadi palvelijaasi tuomiolle,
sillä sinun edessäsi ei yksikään ole syytön. Vihamieheni vainoaa henkeäni,
hän polkee elämäni jalkoihinsa,
hän suistaa minut pimeyteen,
kauan sitten kuolleitten joukkoon. Voimani ovat lopussa,
sydämeni jähmettyy. Minä muistelen menneitä aikoja,
mietin kaikkia tekojasi,
ajattelen sinun kättesi töitä. Minä kohotan käteni sinun puoleesi,
sieluni janoaa sinua kuin kuivunut maa. Vastaa minulle, Herra!
Vastaa pian,
kauan en enää jaksa!
Älä kätke minulta kasvojasi,
muutoin olen haudan partaalla. | Sinuun minä turvaan --
osoita laupeutesi jo aamuvarhaisesta!
Sinun puoleesi minä käännyn --
opeta minulle tie, jota kulkea! Herra, pelasta minut vihollisteni käsistä!
Sinun luonasi olen turvassa. Sinä olet minun Jumalani
-opeta minua täyttämään tahtosi!
Sinun hyvä henkesi johdattakoon minua tasaista tietä. Nimesi tähden, Herra,
anna minun elää!
Vapauta minut ahdingosta,
sinä vanhurskas! Tuhoa viholliseni, sinä uskollinen!
Hävitä kaikki, jotka vainoavat henkeäni
- minä olen sinun palvelijasi. |
Tässä katumuspsalmissa yksi ihminen sanoo kaikkien nimissä: Jumalan edessä ei kukaan ole syytön. Vaikka hän esittää arvion koko ihmiskunnasta, tunnustus on kuitenkin henkilökohtainen. Kukaan ei ole syytön, en minäkään.
Psalmin perussanoma, ihmisen syyllisyys Jumalan edessä, on kuin vanhantestamentillinen alkusoitto apostoli Paavalin vanhurskauttamisopille. Vanhurskaan ja oikeudenmukaisen Jumalan edessä ei kukaan kestä. Ainoa toivo on, että Jumala itse tekee ihmisen vanhurskaaksi.
Luterilaisuudessa tämä opinkohta, jumalattoman vanhurskauttaminen, iustificatio impii, on aina ollut uskon silmäterä. Kyse ei ole vain teoreettisesta opista, vaan syntisen ihmisen ainoasta toivosta. On lupa luottaa siihen, että Jumala tekee ihmisestä sellaisen, mitä tämä ei itse ole eikä voi olla. Paradoksaalinen mutta lohdullinen oppi: Jumalalle kelpaavat jumalattomat.
Vanhassa testamentissa ja monissa psalmeissa syytetyt vakuuttavat usein omaa syyttömyyttään ja puolustavat itseään. Katumuspsalmien henki on toinen. Niissä ihminen myöntää oman syyllisyytensä, ja juuri siksi ne ovatkin katumuspsalmeja.
Synnintunnustuksessa ei ole kyse ihmisen alakuloisuudesta, masennuksesta tai pessimismistä, vaan oman tilan todellisesta tuntemisesta. Psalmin kirjoittaja tietää, mitä on joutua Jumalan kaikkinäkevän ja tutkivan katseen alle. Paljastava peilikin on helpompi paikka.
”Herra, sinä olet minut tutkinut, sinä tunnet minut. Missä olenkin, minne menenkin,
sen sinä tiedät, jo kaukaa sinä näet aikeeni. Kuljen tai lepään, kaiken olet mitannut,
perin pohjin sinä tunnet minun tekemiseni. Kielelläni ei ole yhtäkään sanaa,
jota sinä, Herra, et tuntisi. "(ps. 139:1-4)
Katumuspsalmit ovat elämässään karille ajaneiden ja haaksirikon tehneiden ihmisten lauluja. Omiin suorituksiin ei voi vedota, on turvattava vain Jumalan uskollisuuteen. Mutta vaikka ihminen ei osaa eikä jaksa uskoa Jumalaan, niin Jumala kyllä uskoo ihmiseen.
Psalmin rukoilija toivoo, että Jumala ei kätkisi kasvojaan. Pelkkä läsnäolo riittää lohdutukseksi. Vaikeina hetkinä auttaa jo se, että joku toinen on vieressä. Lähellä oleva on läsnä, usein oleminen on puhumista tärkeämpää. On helpompi kestää, jos Jumala on läsnä, vaikka hän sitten olisikin vaiti. Läsnä olevaan ja kasvonsa näyttävään Jumalaan psalmin rukoilija haluaa turvata.
Jumalan laupeus on syy siihen, että häneen voi luottaa. Jumalaan turvaaminen ei ole ihmisen itsenäinen eikä vapaavalintainen päätös. Turvaa ei oteta, se saadaan ja sen huomaan päästään. Turva voi löytyä vain, jos Jumala ensin osoittaa laupeutensa ja uskollisuutensa. Jumalan laupeus on kuin magneetti joka vetää ihmisen puoleensa.
piispa Eero Huovinen
Piispan ajatuksia katumuspsalmeista jae jakeelta voit lukea kirjasta ”Kärsimys ja Ilo. Katumuspsalmien tutkistelua.” WSOY 2006.
Voit jakaa ajatuksiasi alla olevassa kommentoinnissa.
