Johannes poikkeaa monin tavoin kolmesta muusta evankeliumista, joita kutsutaan synoptikoiksi eli yhdessä katsoviksi – tai oikeastaan yhdessä katsottaviksi. Tutkijat alkoivat näet julkaista evankeliumeista ”synopseja” eli tekstilaitoksia, joissa kolmen ensimmäisen evankeliumien rinnakkaiskohdat asetettiin vierekkäisille palstoille yksityiskohtaisen vertailun helpottamiseksi. Johanneksessa on tosin sen verran yhtymäkohtia muihin, että julkaistiin myös neljän evankeliumin synopseja. Onpa Uuden testamentin ulkopuolisiakin evankeliumeja (erityisesti Tuomaan evankeliumi) otettu mukaan vastaaviin tekstijulkaisuihin.

Neljäs evankelista on meille tuntematon, vaikka kirkollinen perimätieto piti kirjoittajana apostoli Johannesta, Sebedeuksen poikaa. Johanneksen evankeliumi sisältää itsenäistä perimätietoa ja sen omintakeista tulkintaa, mutta lopullinen toimittaja on luultavasti ollut tietoinen ainakin joistakin synoptikoista. Evankeliumin lisäksi samalta kirjoittajalta tai samasta piiristä lienevät kolme Johanneksen kirjettä (1-3 Joh). Uuden testamentin kokoelman päättävä Ilmestyskirja ei luultavasti ole samalta kirjoittajalta.

Johanneksen lukijoita on aina askarruttanut evankeliumissa esiintyvä salaperäinen hahmo, ”opetuslapsi jota Jeesus rakasti”. Nimetön oppilas astuu näyttämölle vasta evankeliumin jälkipuolella. Viimeisellä aterialla hän istui lähinnä Jeesusta ja nojasi hänen rintaansa tai ”syliinsä” (13:25). Samaa ”syliä” tai myös ”kohtua” merkitsevää sanaa käytettiin evankeliumin hymnimäisessä johdannossa, jossa Jeesus, jumalallinen Sana – Logos – on Jumalan ”sylissä” (1:18). Jeesuksen lempioppilaalla on siis samanlainen intiimi yhteys Jeesukseen kuin Jeesuksella on Isäänsä.

Rinnastus näyttää menevän vielä pitemmälle. Alussa Jumalan luona ollut Sana tulee lihaksi ja syntyy ihmisten maailmaan (1:14). Samoin viimeisellä aterialla – joka ei ollut pääsiäisateria kuten synoptikoilla – lempioppilas on Jeesuksen sylissä mutta erkaantumassa hänestä: hän jää maailmaan, kun Sana palaa takaisin lähteelleen. Ristillä Jeesus puhuttelee äitiään ja lempioppilasta: ”Nainen, tämä on poikasi” ja ”Tämä on äitisi” (Joh 19:26–27). Näin oppilaasta tulee Jeesuksen veli. Syntymä Jumalan perheeseen käy Jeesuksen veren kautta (19:34–35).

Toinen merkittävä oppilas, Pietari, jää lempioppilaan varjoon. Evankeliumiin mahdollisesti myöhemmin lisätyssä lopussa (luku 21) Jeesus kutsuu Pietarin kirkon esipaimeneksi, mutta lempioppilas jää kaiken todistajaksi. Viimeisissä jakeissa hänet ilmoitetaan evankeliumin kirjoittajaksi.

Johanneksen Jeesus-hahmossa yhdistyvät ainutlaatuisesti varhaisen kristinuskon vastakkaisilta tuntuvat vakaumukset. Jeesus oli sekä Jumala että ihminen. Evankeliumin alkupuoliskossa korostuu hänen jumalallinen alkuperänsä. Jeesuksen tunnusteot ovat suureellisempia kuin synoptisissa evankeliumeissa kuvatut ihmeet. Jo ensimmäinen merkkiteko, veden muuttaminen viiniksi Kaanaan häissä, paljasti Jeesuksen ”kirkkauden” (2:11), josta evankeliumin johdanto puhuu (1:14). Viimeinen ja suurin tunnusteko oli Lasaruksen herättäminen kuolleista (Joh 11). Evankeliumille tyypillisiä ovat Jeesuksen ”minä olen”-lausumat, joissa hän toteaa olevansa elämän leipä (6:35), maailman valo (8:12), hyvä paimen (10:11), ylösnousemus ja elämä (11:25).

Jeesuksen jumaluutta korostetaan evankeliumissa niin voimakkaasti, että on kysytty, onko tällainen hahmo ylipäänsä ihminen. Ensimmäisen kristillisen vuosisadan lopulla esiintyi pyrkimyksiä kieltää tai minimoida Jeesuksen ihmisyys. Erimielisyydet raastoivat myös Johanneksen seurakuntia, kuten 1 Joh osoittaa. Evankeliumin perusteella voidaan ajatella, että vastapuoli korosti Jeesuksen yliluonnollista ”kirkkautta” tavalla, johon ei sopinut ruumiillinen kuolema. Kuitenkin lempioppilaan takaama kärsimyshistoria osoittaa, että Jumalan Pojan työ ihmisten hyväksi täyttyi vasta ristillä (19:30) – samaan aikaan kuin pääsiäislammasta teurastettiin. Kuolemallaan Jumalan Karitsa otti pois maailman synnin (Joh 1:29 ja 1:36).

Eräs varhainen kirkkoisä nimesi Johanneksen hengelliseksi evankeliumiksi. Siinä annetaan Jeesuksen teoille ja sanoille syvempiä merkityksiä, jotka tekstissä kuvatut henkilöt usein käsittävät väärin. Markuksella esiintyvä ymmärtämättömyyden teema on Johanneksella jalostunut ironiseksi tyylikeinoksi. Vaikka lukijalle yleensä annetaan vihje oikeasta tulkinnasta, moni asia jää tulkinnanvaraiseksi. Tunnettu nykyajan tutkija onkin kuvannut Johannesta ”veijarievankeliumiksi”. Teoksen perimmäisestä tarkoituksesta ei kuitenkaan ole epäilystä. ”Tämä on kirjoitettu siksi, että te uskoisitte Jeesuksen olevan Kristus, Jumalan Poika, ja että teillä, kun uskotte, olisi elämä hänen nimensä tähden” (20:31).

Kari Syreeni