Vanhassa testamentissa kuolema käsitetään tavallisesti pääasiallisesti elämän loppumiseksi eikä ns. siirtymistä tuonpuoleiseen useinkaan painoteta. Käsitys elämän jatkumisesta kuoleman jälkeen tulee kuitenkin välillisesi esiin esimerkiksi tapauksessa, jossa Een-Dorin noita manaa kuolleen profeetta Samuelin puhumaan kuningas Saulille (1. Sam 28:3–25). Vaikka olisi virheellistä väittää, että Vanhan testamentin juutalaisessa ajattelussa ei tunnettu kuoleman jälkeistä elämää, on painotus nimenomaan tässä ajassa ja elämässä tapahtuvilla elämän kohtaloilla.

Erityispiirre juutalaisten suhtautumisessa kuolemaan oli hautaamisen tärkeyden korostaminen. Jopa erittäin häpeällisen hirtto- tai ristinnaulitsemisrangaistuksen uhrit piti ennen auringonlaskua haudata. Tässä yhdistyivät kunnioittava suhde kuolemaan sekä juutalaiset puhtaussäännöt, joilla juutalaiset heijastivat liittosuhteen pitämistä Jahven kanssa.

Tunnusomaiseksi myöhemmälle ns. rabbiiniselle juutalaisuudelle muodostui usko ruumiin ylösnousemukseen, joka Vanhassa testamentissa näkyy selkeimmin Danielin kirjassa (12:2). Tämä ei kuitenkaan toisen temppelin aikana koskenut kaikkia juutalaisia. Esimerkiksi saddukeukset kielsivät ruumiin ylösnousemuksen ja ilmeisesti kuoleman jälkeisen elämän kaikissa muodoissaan. Heidän kiistakumppaninsa fariseukset puolestaan uskoivat ruumiin ylösnousemukseen. Monet juutalaiset olivat myös omaksuneet kreikkalaisen ajattelun mukaisen opin sielun kuolemattomuudesta ja historioitsija Josefuksen mukaan fariseukset opettivat ihmisen sielun tai hengen irtoavan ruumiista ja odottavan uuteen ylösnousemusruumiiseen siirtymistä. Saddukeusten kiusatessa Jeesusta ylösnousemusajatusta koskevalla kompakysymyksellä, Jeesus toteaa ylösnousseiden olevan sukupuolettomia ja samalla asettuu selvästi farisealaiselle kannalle kiistassa kuolemanjälkeisestä elämästä (Mk 12:18–27).

Uudessa testamentissa käytettävistä rikkaista kielikuvista ei ole täysin yksinkertaista päätellä, mitä tarkalleen ottaen kuoleman jälkeen uskottiin tapahtuvan. Perusajatus oli, että vanhurskaat pääsevät paratiisiin tai taivaaseen eli olotilaan Jumalan yhteydessä. Syntisten kohtalosta taas oli vaihtelevia näkemyksiä aina ikuisesta piinasta täydelliseen katoamiseen. Usein helvetiksi käännetty termi Gehenna viittasi Hinnomin laaksoon, jossa jatkuvasti palava ”sammumaton” tuli poltti jätteitä. Jeesus viittasi opetuksessaan useasti juuri tähän Gehennaan vastakohtana taivaalle (ks. esim. Mt 5:22).

Jeesuksen ajan seikkaperäisimmät kuvaukset kuolemanjälkeisestä elämästä ja farisealaisten ja mahdollisten monien muidenkin juutalaisten vaalimasta ylösnousemusajatuksesta on kirjoittanut apostoli Paavali. Paavalin mukaan Jeesus oli ensimmäinen ylösnoussut ja hänen seuraajiaan odottaa samanlainen ylösnousemus (1. Kor 15:23). Maallinen ruumis muuttuu hengelliseksi ruumiiksi ylösnousemuksessa (1. Kor 15:35–49). Toisaalta Paavali puhui myös välittömästä kuoleman yhteydessä tapahtuvasta Herran luokse menemisestä (Fil 1:23), mikä saattaa selittyä hänen käsityksellään kaksivaiheisesta kuolemanjälkeisestä elämästä. Tämä kaksivaiheisuus koostuu ensin ruumiittomasta Herran luona olemisesta ja sitten ruumiin ylösnousemuksesta.