Haitin mykistävän tuhoisasta maanjäristyksestä on kulunut 15 kuukautta. St. Matthieun koulun rehtori, isä Phanord, nukkuu edelleen vaimonsa kanssa teltassa koulun takapihalla, puoliksi romahtaneen kirkon vieressä. Uuden järistyksen pelossa he eivät uskalla yöpyä talossaan, joka sijaitsee lähistöllä.

Telttamajoituksesta huolimatta isä Phanord ilmestyy joka aamu lipunnostoon koulunsa etupihalle hyvin silitetyssä paidassa, iloisena ja tarmokkaana.

Haitin oloissa kirkot ylläpitävät suurinta osaa tavallisista kouluista. Myös valtio ja yksityiset järjestävät koulutusta. St. Matthieun koulusta vastaa episkopaalinen kirkko. Vanhasta koulusta pystytään käyttämään muutamia luokkahuoneita, muita korvaamaan on tuotu kouluteltta keskelle pihaa. Koulun keittiö on romuna, ja kolmensadan lapsen ja aikuisen ruoka keitetään kolmella kivellä ja hiiligrillillä rehtorin teltan takana. Sisälle kirkkoon ei ole asiaa.
Koulu sijaitsee Léôganen kaupungissa, noin 30 kilometriä pääkaupunki Port-au-Princesta länteen. Siellä oli myös maanjäristyksen keskus.

Telttoja näkee Haitin järistysalueella siellä täällä sortuneiden rakennusten kyljissä. Maantien laidalla on useita telttaleirejä, ja Port-au-Princen keskustassa niihin törmää edelleen puistoissa ja aukioilla.

Pääkaupungin telttakylissä kasvaa turhautuminen ja kiukku. Vanhempi rouva Alice Matilde Imacula Jean-Baptiste on asunut Place St. Pierren aukiolla maanjäristyksestä asti. Hän ei näe ulospääsyä tilanteestaan.

– Perheeseeni kuuluvat 32- ja 36-vuotiaat tyttäret sekä neljä lasta: 14- ja 4-vuotiaat ja 13-vuotiaat kaksoset.
– Asuimme vuokra-asunnossa ennen maanjäristystä, ja minä olin kauppias, myin keksejä kadulla. Nyt ei ole asuntoa eikä työtä eikä mitään paikkaa, minne mennä täältä.

Leiriin on järjestetty vesihuolto. Asukkaat ostavat vettä ämpäreittäin yhdellä gourdella. Peseytyminen ja pyykinpesu tapahtuu teltalla, muuta paikkaa ei ole. Vessoina toimivat järjestöjen lahjoittamat bajamajat, jotka asukkaat siivoavat itse.

Koulua leirissä ei ole, mutta perheen lapset käyvät silti koulua. Koulumaksut on jotenkin onnistuttu raapimaan kasaan.

– Täällä ei ole rauhaa eikä turvallisuutta, vaikka poliisiasema on tuossa vieressä. Joku varasti radioni teltasta. Poliisilla on liian kiire omien asioidensa kanssa, sanoo Imacula Jean-Baptiste.
K kun kysyn, äänestikö Alice Matilde eilisissä presidentinvaaleissa, hän tulistuu ja sanoo:
– Kyllä! Ja tyttäreni myös. Jotain täytyy tapahtua.

Väki on sentään vähentynyt teltoista, joidenkin arvioiden mukaan 1,5 miljoonasta 680 000:een. Valtio maksaa ihmisille hieman, jotta he lähtevät pois. Asuntopula on kuitenkin polttava, ja moni päätyy sukulaisten tai tuttavien nurkkiin – tai toiseen leiriin.

Telttaleireissä tapahtuu pahempaakin kuin varkauksia, kuten raiskauksia. Monessa leirissä tytöt eivät uskalla käydä yksin vessassa väkivallan pelossa.

Port-au-Princen vankila luhistui maanjäristyksessä, ja 4 000 rikollista pääsi pakoon. Heidän oletetaan asettuneen telttakyliin ja slummeihin. Rikollisuus ja jengitoiminta on lisääntynyt kaupungissa ja kerrotaan, että maahan on tuotu tuhansittain käsiaseita.

Telttojen lisäksi toinen silmiinpistävä piirre Port-au-Princessa on ruuhka. Raideliikennettä ei suurten korkeuserojen kaupungissa ole, vaan kaikki pari miljoonaa asukasta liikkuvat autoilla, kävellen ja moottoripyörillä. Taksien ja bussien virkaa toimittavat värikkäästi maalatut taptapit, pick-up-autosta rakennetut kulkuneuvot. Niiden iskulauseissa on asennetta: Jumala on hyvä. Relax. Laupias samarialainen. Kärsivällisyyttä! Herralle kiitos. Psalmi 34. Ok baby. Elämä ei ole helppoa.

Isompiakin busseja ja kuorma-autoja näkee. Uusia, valkoisia busseja kutsutaan nimellä ”Obama”, koska ne tulivat samana vuonna kuin ison naapurimaan presidentti astui valtaan.

Autoja on niin paljon, että liikenne soljuu välillä kävelyä hitaammin. Kapeat jalkakäytävät ovat täpösen täynnä kävelijöitä sekä katukauppiaita, jotka levittävät tavaransa maahan, parhaassa tapauksessa talon seinälle. Kadulta voi ostaa ruokatavaran lisäksi vaikka patjoja, sänkyjä, posliiniastioita tai rintaliivejä.

Jalankulkijoiden lomassa puikkelehtii tavarakuskeja kottikärryjen kanssa. Tilaa vievät myös jätekasat. Laitakaupungilla jätekasoja saattaa olla tonkimassa kulkukoira tai musta sika. Roskia poltetaan melkoisella roihulla vilkkaan liikenteen lomassa. Torin reunalla miehet lapioivat nahistuneita vihanneksia jätelavalle.
Kuhina alkaa jo ani varhain, pian auringon noustua ennen kello kuutta. Aamuruuhkassa näkee erityisen paljon koululaisia, jotka on helppo tunnistaa huolitelluista koulupuvuistaan. Jokaisella koululla on oma pukunsa, ja pienillä ja isoilla oppilailla erilaiset. Vanhemmat tai isommat sisarukset saattavat pienemmät lapset kouluun, turvallisuussyistä.

Haitilaiset arvostavat koulunkäyntiä. Perheet saattavat muuttaa sopivan koulun perässä. Jos rahat eivät riitä koko lukuvuoden maksuihin, lapsi pannaan kouluun edes puoleksi vuodeksi. On kumminkin lapsia, jotka eivät käy koulua.

Juuri kouluihin keskittyy Kirkon Ulkomaanapu työssään Haitissa. Se tuki maassa pitkäjännitteistä kehitysyhteistyötä jo ennen maanjäristystä Luterilaisen maailmanliiton kautta, joten verkosto oli valmiina katastrofin iskiessä.

– Olemme oppineet, miten autetaan lapsia, kiteyttää KUA:n maajohtaja Haitissa, David Korpela. Hän tuli Haitiin heti järistyksen jälkeen lyhyelle keikalle kartoittamaan avustustarpeita. Aluksi kaikilla auttajilla oli tietysti tulinen hoppu järjestää hengissä selvinneille hätäapua.
– Mutta miten vaikuttaa lapseen, joka on kokenut hirveitä? Heille oli hyvin vähän ohjelmaa. Lapset eivät leikkineet, tuijottivat vain. Heillä oli haavoja ja tulehduksia, rauniot olivat vaarallinen ympäristö, eikä kukaan pitänyt lapsista huolta, kun aikuisten piti jonottaa ruokaa ja vettä. Myös aikuiset tarvitsivat psykososiaalista tukea ja tietoa lasten reaktioista hätätilanteessa, Korpela kertoo.

Ratkaisuksi tuli koulutyön käynnistäminen mahdollisimman pian. Kirkon Ulkomaanapu teki työtä yhdessä monen muun koulutussektorin toimijan, kuten UNICEFin ja Pelastakaa Lapset ry:n kanssa. Telttakoulujen avaaminen helpotti lasten tuskaa ja antoi tuntuman normaaliin elämään, vaikka mikään muu ei ollutkaan normaalia järistyksen jälkeen.

Auringon, sateiden ja Tomas-hurrikaanin rispaannuttamat kouluteltat ovat edelleen kovassa käytössä St. Croix’n koulun alueella Léôganen kaupungissa, joka on Tampereen kokoinen.

Episkopaalinen kirkko ylläpitää suurta koulukeskusta, jossa opiskelee 800 lasta ja nuorta. Päiväkoti lasketaan mukaan. 6–12-vuotiaat opiskelevat alakoulussa ja 12–18-vuotiaat yläkoulussa. Suuren oppilasmäärän vuoksi koulua käydään aamu- ja iltavuorossa, kuin 1960-luvun Kontulassa.

Koulun ja kirkon raunioiden keskellä, mangopuiden alla, levittäytyy lukuisia telttoja. Niiden välistä loistavat uudet vaaleanvihreät parakkikoulut, joita Ulkomaanapu on rakentanut kolmen vuoden tilapäistä käyttöä varten. Enää lattian valu puuttuu.

Chantale Lorquet on toiminut pikkulasten opettajana St. Croix’ssa jo vuodesta 1997. Tänään hän on tuurannut kollegaansa ja opettanut kahta eläväistä luokkaa hälyisessä teltassa.

– Olen juossut puolelta toiselle koko päivän, opettajatar puuskahtaa.
Maanjäristyksen jälkeen Léôganen koulut olivat kiinni kolme kuukautta. Kaaos vallitsi, opettajat yrittivät löytää asuntoja perheilleen ja toipua menetyksistään.
– Kun palasin töihin, luulin, että joudun opettamaan lapsia taivasalla. Sen sijaan löysimmekin seitsemän koulutelttaa, kiitos auttajiemme, Lorquet muistelee.

Teltta ei kuitenkaan vastaa taloa. Iltapäivisin teltassa on paahtavan kuumaa, ja sadekaudella kastutaan. Joki tulvi viimeksi helmikuussa, ja kouluissaa taisteltiin mudan kanssa.

16-vuotias yläkoululainen Leopold Warens Dony kertoo, että koulu oli silloin kiinni kaksi päivää ja oppilaille annettiin paljon läksyjä.

– Vanha koulumme oli hyvä. Teltassa en oikein viihdy, sillä siellä pöly, sadevesi ja kuumuus haittaavat opiskelua. Parakki on parempi, mutta haluaisin silti oikeaan kouluun.

Leopold lähtee kouluun aamuisin jo kuudelta, joko moottoripyörällä tai taptapilla. Lukujärjestys sisältää matematiikkaa, englantia, espanjaa, historiaa, kemiaa, fysiikkaa ja yhteiskuntaoppia. Kielet ovat hänen lempiaineitaan, eikä tässä haastattelussa tarvitakaan tulkkia. Jonakin päivänä Warens Dony toivoo valmistuvansa lääkäriksi.

Pysyvien koulujen rakentamisesta vastaa Ulkomaanavun jälleenrakennuspäällikkö, arkkitehti Sari Kaipainen. Hän on työskennellyt Haitissa lähes vuoden.

– Jälleenrakennus alkoi kunnolla vasta vuoden kuluttua tuhosta. Tänä vuonna tarkoituksemme on rakentaa 10 pysyvää koulua Léôganen, Gressierin, Grand Goaven ja Jacmelin alueelle. St. Josephin koulu sijaitsee vuoristossa lähes tiettömien taipaleiden takana. Sinne kuljetetaan rakennustarvikkeita aaseilla, ja kerran saimme YK:n helikopterin käyttöön päiväksi, Kaipainen kertoo.

Haitissa kunnon talon rakentaminen vaatii kunnon lujuuslaskelmat: rakennuksen on kestettävä tulvia, hurrikaaneja ja maanjäristyksiä. Paradoksaalista kyllä, minkäänlaisia rakennusstandardeja ei Kaipaisen mukaan ole, ja siksi järistyksen uhriluku kohosi niin käsittämättömän suureksi: 230 000 tunnistettua vainajaa, yhteensä ehkä 300 000, kun paperittomat uhrit ja raunioihin jääneet lasketaan mukaan.

– St. Matthieun koulun rakennussuunnitelmiin on käytetty noin tuhat insinöörityötuntia. Kunnon talon tekeminen kestää aikansa, Kaipainen sanoo.

Urakat kilpailutetaan, ja paikalliset firmat tekevät rakennustyön. Koululaisten vanhemmat tekevät aputöitä rahaa työstä -ohjelmassa, kymmenellä dollarilla päivä kahden viikon pätkissä. Vanhemmat ja lapset saavat myös osallistua värien ja materiaalien valintaan.

– Ei voi ajatella niin, että ulkomaalaiset tulevat ja tekevät heille koulun. Ihmisten on saatava rakentaa omaa maataan. Sitä paitsi työttömyys on Léôganen pahimpia ongelmia. Ihmiset tarvitsevat ennen kaikkea työtä, Sari Kaipainen sanoo.

Yhden koulun rakentaminen maksaa noin 250 000 euroa.

Koulua rakentamassa on myös 26-vuotias kolmen lapsen äiti Julio Louis. Aamupäivän helteessä joesta nostettujen kivenmurikoiden hakkaaminen sepeliksi on kovaa työtä. Sitä tehdään aamuseitsemästä kolmeen asti, välissä on evästauko.

– Muuta työtä minulla ei ole. Mieheni on tiilentekijä, ja meillä on tässä koulussa kaksi pientä tytärtä. Saan tästä ainakin vähän rahaa koulumaksuihin. Olen jo velkaa koululle muutaman maksun, Julio Louis kertoo.
Hän kävi itse koulua 16-vuotiaaksi asti eikä saanut ammattikoulutusta.
– Haluaisin ompelijaksi, sillä se on hyvä ammatti täällä, sillä voi tienata.

Perheen koti sortui järistyksessä. Kuusivuotias tytär sai pahoja ruhjeita päähänsä. Äidin sisko kuoli, ja nyt perhe huolehtii myös siskon lapsesta. Mies rakensi perheelle uuden asunnon.

Nuori nainen ei tiedä, milloin lapset pääsevät uuteen kouluun. Kirkon ulkomaanavun tiedottaja Maria Halava kertoo, että pysyvän koulun vihkiäiset pidetään syyskuussa St. Matthieu -päivänä, joka on aina suuri juhlatapahtuma.
 

Kirkko & Kaupunki 15/2011
Tekstit: Eira Serkkola
Kuvat: Sirpa Päivinen