Rakkaat seurakuntalaiset. Rakkaat kuulijat.

Kun tutustuin ensimmäisiä kertoja evankeliumeihin, asenteeni oli tyypillinen lapselle, joka ei vielä ymmärtänyt paljon etiikan teoriasta, saati sitten teologiasta, mutta myös sellaiselle, joka luki kirjoja ja rakasti kirjallisuutta. Nautin kauniista kielestä ja hyvistä tarinoista.

Matteuksen evankeliumin kieli oli kaikkein runollisinta, ja siihen liittyi mielessäni myös Bachin passion ihana musiikki. Suosikkitarinani löytyivät kuitenkin Luukkaan evankeliumista. Paras kertomus Jeesuksen syntymästä oli ehdottomasti se, jonka Luukas antoi, ja Luukkaan tekstissä oli kaksi tarinaa, joita ei ollut muissa evankeliumeissa -- kaksi tarinaa, jotka olivat lyhyydestään huolimatta äärimmäisen vaikuttavia: tarina tuhlaajapojasta ja tarina laupiaasta samarialaisesta.

Aikuisena lukijana ja kirjailijana ymmärsin myöhemmin, miten hienosti nämä tarinat on rakennettu. Niille on yhteistä draamallisuus, kiinnostavat henkilötyypit, voimakkaita tunteita herättävät tilanteet, ja ennen kaikkea yllätys -- yllättävä käännekohta tapahtumien kulussa. Ei käy niin kuin odottaisi. Ajattelematon, holtiton, huonoa elämää viettänyt poika ei kotiin palatessaan kohtaa suljettua ovea ja saa kylmää vastaanottoa, vaan isä juoksee häntä vastaan syli avoinna jo ennen kuin saa kuulla, että poika katuu aikaisempia tekojaan. Hyvämaineiset, esikuviksi ajatellut oman kansan jäsenet, pappi ja leeviläinen kiertävät kaukaa vaarallisella tiellä ryöstetyksi ja pahoinpidellyksi tulleen miehen ja luikkivat tiehensä. Sitten saapuu samarialainen, vieraan ja vihatun kansan jäsen, jonka odottaisi vihaavan vastavuoroisesti miestä, ja ryhtyy auttamaan tätä, avokätisesti ja oman turvallisuutensa uhalla -- näin minä ainakin kuvittelin, sillä tarinaa lukiessani näin mielessäni öisen maiseman, kapean tien, joka kulki turvattomassa solassa, paikan, jossa rosvojen on helppo iskeä matkustavaisen kimppuun.

Aikuisena ymmärsin myös, että se mikä tekee näistä tarinoista hyviä kirjallisesti, eli yllätys, on myös niiden merkityksen ydin.

Totta kyllä on, että tarinat korostavat eri asioita Jeesuksen opetuksessa. Tuhlaajapojassa on kysymys syntien anteeksisaamisesta. Isä on taivaallinen isä, joka antaa anteeksi lapselleen, joka on tehnyt pahoin, jos tämä vain ymmärtää palata kotiin. Samarialaisen tarina puhuu lähimmäisenrakkauden käskystä. Oikein tekee se, joka rakastaa sitäkin, jota hänellä olisi syytä vihata, ja osoittaa sen rakastavilla teoilla.

Molempien tarinoiden juonen kaari ja perimmäinen sisältö on kuitenkin sama. Kurja, päähän potkittu ihminen odottaa kohtaavansa torjuntaa ja vihaa. Myös tarinan kuulija odottaa näin käyvän. Mutta hylkiö saakin osakseen rakkautta ja huolenpitoa. Tarinoiden sisällöt lankeavat samaten yhteen. Isän ja samarialaisen rinnassa heräävästä tunteesta käytetään tarinoissa samaa sanaa, joka on armahtaa. Tuhlaajapojan tarinassa sanotaan: "Mutta kun hän oli vielä kaukana, näki hänen isänsä hänet ja armahti häntä, juoksi häntä vastaan ja lankesi hänen kaulaansa ja suuteli häntä hellästi." Laupiaan samarialaisen tarinassa sanotaan: "Mutta kun eräs samarialainen, joka matkusti sitä tietä, tuli hänen kohdalleen ja näki hänet, niin hän armahti häntä.

Armahtamisesta Luukas puhuu myös kohdassa, jossa Matteus puhuu täydellisyydestä. Matteuksen mukaan Jeesus sanoo: "Olkaa täydelliset, niin kuin teidän Taivaallinen Isänne on täydellinen." Luukkaan mukaan hän sanoo: "Olkaa armahtavaiset, niin kuin teidän Taivaallinen Isänne on armahtavainen."

Armo on siis täydellisyyttä, armo on rakkautta. Näillä sanoilla määritellään Jumalan toiminta ihmistä kohtaan, ja meidän tulisi toimia niin kuin Hän toimii. Evankeliumeissa kertautuu opetus, että laki ja profeettojen sanat voidaan kiteyttää kahteen käskyyn: rakasta Jumalaa, ja rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi. Jeesus sanoo Matteuksen mukaan, että ensimmäinen on suurin käsky, mutta toinen on "tämän vertainen", eli yhtä suuri. Oikeastaan ne ovatkin sama käsky. Jos rakastat koko sydämestäsi Jumalaa, et voi olla rakastamatta lähimmäistäsi. Ja kun tämän teet, teet oikein, ja kaikki muu oikea seuraa tästä.

Kuulostaa kovin yksinkertaiselta. Ja on niin kovin vaikeaa.

Normaali reaktio vaatimukseen rakastaa lähimmäistä on nimittäin: voiko noin vain sitoutua rakastamaan ketä tahansa? On ilkeitä ja julmia ihmisiä, kovasydämisiä, paatuneita pahantekijöitä. Sellaisia jotka tahtovat pahaa ja tekevät pahaa. Ansaitsevatko he tosiaan armoa ja rakkautta?

Tämä normaali reaktio sisältyy tarinaan. Tarina lähtee siitä käyntiin. Lainoppinut kysyy: kuka on minun lähimmäiseni? Hänestä sanotaan, että hän tahtoo koetella Jeesusta. Mutta kysymys voisi kuitenkin olla tavallisen ihmisen vilpitön kysymys. Jeesuksen ajan Palestiinassa oli rajoja ja hierarkioita. Meilläkin on rajoja, arvojärjestyksiä, suurempia ja pienempiä etäisyyksiä. On hyviä ja on pahoja. On kunnon ihmisiä ja sitten niitä muita. Ei kai nyt kuka tahansa ole lähimmäinen?

Tarinan vastaus on selkeä ja vaativa. Jokainen on lähimmäinen. Jokaiselle kuuluu armo ja rakkaus. Myös sille, jota kutsutaan viholliseksi. Muut kohdat evankeliumeissa tukevat tätä vastausta. Vuorisaarnassa sanotaan: "Rakastakaa vihollisianne ja rukoilkaa niiden puolesta, jotka teitä vainoavat, että olisitte Isänne lapsia, sillä hän antaa aurinkonsa paistaa niin pahoille kuin hyvillekin...". Ja meidän käsketään rukoilla: "Anna meille meidän syntimme anteeksi, niin kuin mekin anteeksi annamme niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet."

Samarialaisen tarinan lopussa ei kerrota, vakuuttuiko lainoppinut Jeesuksen sanoista. Mekin jäämme kenties epävarmoiksi siitä, miten laajalle lähimmäisen käsite ulottuu. Lähimmäinen-sana kun tuntuu viittavan siihen, joka on lähellä tai tulee lähelle, eikä siihen, joka on kaukana ja josta emme tiedä. Raamatussakin tuodaan esiin hyvin konkreettisia, kahdenkeskisiä tilanteita, joissa ihminen voi osoittaa lähimmäisenrakkautta. Toinen auki jäänyt kysymys on tosiaan, mitä kaikkea lähimmäisenrakkaus vaatii. Varmaankaan ei riitä, että vain istuu kotosalla ja ajattelee rakastavansa koko maailmaa. Rakkautta pitää osoittaa teoilla. Mutta mistä tietää, tekeekö kylliksi?

Jos ajatellaan lähimmäisyyden sisältöä, voi kysyä sitäkin, onko nykyaikana elävien vaikeampi toteuttaa vaikeaa lähimmäisenrakkauden käskyä kuin menneiden aikojen ihmisten. Pintapuolisesti nimittäin näyttää siltä. Ennen lähimmäisiä oli tavallaan vähemmän, koska ihmisten tiedot maailmasta olivat vähemmän tarkat ja hänen elämänpiirinsä oli pienempi. Siihen kuuluivat oma suku ja kotiseutu, enimmillään oma maa ja sen kansalaiset.

Toki jo tällä etäisyydellä syntyy lähimmäisenrakkauden kannalta mutkikkaita tilanteita. Samarialaisen tarina on moraalisesti yksinkertainen. Mitä olisi tapahtunut, jos samarialainen olisi osunut paikalle silloin, kun rosvot olivat pahoinpitelemässä onnetonta kulkijaa? Olisiko hän suojellut käsillään ja ruumiillaan kulkijaa ja yrittänyt puhua rosvoille järkeä? Entä jos hän olisi yrittänyt estää pahoinpitelyn käymällä rosvojen kimppuun nyrkeillä tai sauvalla? Olisiko hän silloin enää laupias? Tarina ei puutu siihen, onko sallittua käyttää väkivaltaa estääkseen väkivaltaa. Meillä on tästä kyllä evankeliumien yleinen määräys: rakasta myös vihollista, ja tee aina toiselle niin kuin tahdot itsellesi tehtävän. Ja Jeesuksen oma esimerkki: hän ei sallinut itseään puolustettavan miekalla. Sodassa sama kysymys tulee esille suuremmissa mittasuhteissa. Miten kansa voi rakastaa toista kansaa, joka hyökkää sen kimppuun? Jälleen tavallinen ihminen yrittää ymmärtää jotain, joka ei ole ensinkään helppoa. Käsitys siitä, mikä on terveen järjen mukaan hyvä teko tällaisissa tilanteissa, eli se, että suojelee ja puolustaa väkivallan uhria, ja lähimmäisenrakkauden vaatimus ja käsky toisen posken kääntämisestä eivät tunnu mahtuvan samaan maailmaan.

Nykyihmisen edessä ovat nämä samat kysymykset ja niiden lisänä joitain uusiakin. Media kiidättää kotiimme reaaliajassa uutisia toiselta puolen maapalloa, ja ne ovat yleensä ikäviä uutisia. Köyhyyttä, sairauksia, maanjäristyksiä, tulvia, sisällissotia, pommiräjähdyksiä, poliittisia vainoja. Koko maailman epäkohdat ja lukemattomien ihmisten hätä ja tarpeet tuodaan meitä lähelle. Ovatko nuo kaikki lähimmäisiä? Pitäisikö meidän todella yrittää pitää huolta kaikista, joiden tiedämme tarvitsevan rakkautta ja huolenpitoa? Eikö autettavien suuri määrä vain masenna meitä, herätä tunteen voimiemme riittämättömyydestä ja turruta meitä ajatukseen, ettei millekään voi kuitenkaan mitään?

Tällaista se on. Kun ajattelee lähimmäisenrakkautta, mieleen tulee yhä edelleen monia kysymyksiä, hankalia kysymyksiä. En kuitenkaan usko, että se on huono asia. On oikein vähän väliä kysyä itseltään, kuka on lähimmäinen ja mitä kaikkea kuuluu lähimmäisenrakkauteen, ja tarkistaa, miten toteuttaa lähimmäisenrakkauden käskyä päivittäin omassa elämässään. Tärkeintä on mielestäni se, ettei muserru rakastamisen käskyn suuruuden ja ehdottomuuden alle, vaan ymmärtää sen turvaköydeksi, joka sitoo meitä toisiimme, ja lempeäksi voimaksi, joka ohjaa meitä oikeita päätöksiä kohti ja sen säteilyn alle, jota kutsumme Jumalan armoksi. Ihmisen on hyvä tunnustaa nöyränä epätietoisuutensa, heikkoutensa ja rajallisuutensa, mutta se ei suinkaan merkitse, että hän ei voi millekään mitään. Jokaiseen päivään sisältyy monta tilannetta, jossa voimme osoittaa, mikä on asenteemme lähimmäisiämme kohtaan.

Rakkauden tekojen ei tarvitse olla välttämättä suuria, mutta niitä täytyy olla sen verran tiheässä, että ne liittyvät ketjuksi, joista syntyy hyväntahtoinen ja rakastava käytös toisia kohtaan. Lähimmäisenrakkautta voi opetella ja harjoitella samalla tavoin kuin lihaksia verrytellään päivittäin, että ne pysyisivät kunnossa ja voimakkaina. Voimme opetella suvaitsemaan toisten erilaisuutta ja vikoja. Voimme opetella hallitsemaan mielialojemme ailahtelua ja ärtymyksen ja kärsimättömyyden tunteitamme, ettemme purkaisi niitä toisiin. Voimme oppia omista suruistamme myötätuntoa toisten suruja kohtaan. Voimme totuttaa itsemme pois kielteisyydestä, kateudesta, katkeruudesta ja epäluulosta. Voimme totuttaa itsemme ajattelemaan toisista hyvää, hymyilemään ja lausumaan ystävällisiä sanoja. Voimme olla ystävällisiä ja auttavaisia aina kun siihen tarjoutuu mahdollisuus.

Tästä se alkaa: arkisista asioista ja niistä, joiden elämä koskettaa omaamme. Kun pyyteetön lähimmäisenrakkaus on tullut sydämen tavaksi, sitä on helpompi tuntea kaukaisempiakin kohtaan. Mutta jos yrittäisimme tehdä vain kaiken edellä mainitun, se olisi jo suuri harppaus kohti tuota mahdottomalta näyttävää lähimmäisenrakkautta. Miksi emme yrittäisi -- jo tänään, kohta, juuri tällä hetkellä?

Näemme paljon vaivaa ruumiimme terveyden eteen. Tarkkailemme syömistämme, huolehdimme liikkumisesta ja levosta, käymme lääkärintarkastuksessa. Eikö sielumme ja sydämemme ansaitse samaa huomiota? Hyvin hoidetusta ruumiista on iloa vain itsellemme, mutta hyväntahtoinen, rakastava asenne lähimmäisiä kohtaan valaisee koko ympäristömme.